torstai 5. toukokuuta 2016

Kun salainen toivomus todeksi muuttui

Reilu pari vuotta sitten, ystävän viiskymppisillä, tapahtui kummia.
Jotain, mikä ehkä osaltaan johti siihen missä olemme nyt.

Olin vessassa puuteroimassa nenääni ja JP jäi yksin juhlasaliin, kymmenien vieraiden ihmisten kanssa. Yritin kiirehtiä pian takaisin, koska tiesin häntä ahdistavan uppo-outojen ihmisten seura.
Ihme, että suostui lähtemään koko juhliin, niin paljon TS häntä ahdisti ja hävetti tuolloinkin.

Siitä ei edes puhuttu.



Matkalla takaisin saliin kuulin naurunremakkaa ja kun pääsin ovelle, näkymä oli tämä:
JP oli koko porukan edessä, kaikkien katseet kääntyneinä häntä kohti. Fläppitaulun ja tussin kanssa hän piti jotain kummallista omaa stand up-showta?!
Tosta noin vaan, kylmiltään, valmistautumatta.
Aiheena hyvä ystävänsä synttärisankari.
Ihmiset nauroivat mahat kippurassa.
WTF? :D
Noh, istuin alas kuuntelemaan ja pakko myöntää, JP oli ihan hiton hyvä!
Silloin heräsi ensi kertaa ajatus siitä, että voisikohan olla mahdollista, että jonain päivänä, hän voisi pitää luentoa ihan oikeasta ja vakavasta aiheesta? Höystettynä toki omalla ääliöhuumorillaan, mutta suostuisikohan se joskus...
En muista, että ajattelinko tuolloin aiheeksi Tourettea, tuskin, mutta jotain. Joku hyvä aihe.
Tiesin, että JP olisi esiintyjänä hyvä, kunhan vain saisi jostain ihmeestä rohkeutta ja hyväksyntää.

Tuona iltana, alkoholilla oli osuutta asiaan. Tietenkin. ;)
Mutta jotain se muutti.


Koska kaksi vuotta myöhemmin, muutama viiikko sitten huhtikuussa, JP asteli (selvinpäin :D)  n.80 psykologian opiskelijan eteen Tampereen Yliopistolla.
Hän kertoi itsestään, Tourettesta, paniikkihäiriöstä, masennuksesta, OCD:sta jne. Opiskelijat esittivät kysymyksiä, JP vastaili.

Enpä osaa tarpeeksi suurin sanoin kuvailla sitä tunnetta, mitä minä vaimona tuolloin tunsin... Terveenkään ihmisen ei olisi helppo puhua kymmenien ihmisten edessä, monelle on vaikeaa jopa esitellä itsensä vieraassa porukassa.
Mutta siinä se nyt oli, mun rohkea rakas, joka oli uskaltanut laittaa itsensä likoon.



Hetki ennen alkua.



Tilaisuus kesti kaksi tuntia.
Aika todellakin loppui kesken.
Tästä me jatkamme ihan varmasti jossain kohtaa.
JP:llä on paljon annettavaa, tiedän sen.
Kukaan ei voi ymmärtää miltä Touretten syndrooma tai esimerkiksi paniikkihäiriö tuntuu, kuin vain toinen vertainen.
En minäkään voi sitä täysin ymmärtää.

Mutta matkaa on vielä.
JP:n omin sanoin, on hullua, että hän pystyy pitämään esitelmää Tourettesta lähes sadan ihmisen edessä, mutta ei puhettakaan yksin maitokauppaan menosta. Silloin kun hän on selkeästi porukan keskipiste, ja kaikki tietävät mistä on kyse, niin silloin kaikki on fine.
Mutta yksin, kauppaan.
No way!

Kummallinen on ihmisen mieli.



Kun olimme tekemässä lähtöä, ehdotin varovaisesti, että mitäs jos käydään ulkona syömässä. (Ei todellakaan käydä usein, koska JP ei siitä nauti).
Mikä tahansa paikka kävisi, saisi valita mieleisensä. Ajattelin, että menee sitten sekin reissu samoilla rauhoittavilla ja hei, kyllä tätä pitää edes vähän juhlistaa. :D


Ja niinhän me mentiin kebabille. :D


Seuraavalla viikolla saimme kymmeniä palautteita tuosta illasta:

"Suurkiitokset!! Kokemusasiantuntijailta oli äärimmäisen mielenkiintoinen ja lopussa teki mieli nousta seisaalleen taputtamaan. Kerroit hyvin avoimesti ja rohkeasti Tourettesta ja sain luennolta paljon uutta tietoa, joka edelleen poisti virheellisiä ennakkoluuloja. Omien sanojesikin mukaan suurelle yleisölle puhuminen tämänhetkisessä tilanteessasi ei ole helppoa, ja siksi olenkin erityisen kiitollinen tästä mahdollisuudesta, jonka meille soit vierailullasi. Haluaisin vielä kannustaa jatkamaan kokemusasiantuntijana luennointia; vaikuttavaa, koskettavaa ja ehkä tärkeimpänä, tietoa levittävää!"

"JP olet ihan mahtava tyyppi, todella hauska ja sympaattinen! Iso kiitos rohkeudesta tulla puhumaan näinkin suurelle yleisölle. Kaikki taisivat jopa tulla ajoissa luennolle (tämä harvinaista hehe), mikä osoitti varmasti sen, että kaikki olivat todella kiinnostuneita tapahtumasta. KIITOS ! :)"

"Epäilemättä yksi parhaimmista ja eniten käytännön tietoa antaneista illoista, joita mun opiskelu-uralla on tullut vastaan."



KIITOS TEILLE SINNE YLIOPISTOLLE! <3





Mutta. Toissa viikonloppuna oli toinenkin suuri koitos tälle keväälle.

Mehän olemme aina yhdessä, 24/7. Siksipä minun viikonlopun kestävä reissu Haminaan aiheutti jännitystä viikkotolkulla etukäteen.
Kuinka monet kauppareissutkin ovat jääneet välistä, kun JP ei ole pystynyt olemaan yksin kotona. Siksi ajatus siitä, että olemme erossa perjantai-aamusta sunnuntai-iltaan lievästi sanottuna ahdisti. Molempia.
Mutta niin vain siitäkin selvittiin.
Minä pystyin rentoutumaan Haminassa ja JP, isänsä avulla, selvisi viikonlopusta kotona.

Nämä saattavat kuulostaa naurettavilta asioilta, kebabilla-käymiset ja pari-yötä-erossa-olemiset, mutta meille ne ovat suuria juttuja. Ei missään nimessä itsestäänselvyyksiä.
Kun elämä on monta vuotta ollut "kahlittuna" pieniin ympyröihin, uudet kuviot ja muutokset pelottavat. 
Tuostakin kokemuksesta pitäisi vaan saada revittyä irti kaikki se onnistumisen ja selviämisen mukanaan tuoma tunne. Että kerta tästäkin selvisimme, seuraava kerta on taas vähän helpompi.



Nähdään siis täällä:



Aurinkoista viikkoa kaikille!
Kiitos kaikesta siitä tuesta, jota olette meille antaneet. :)












tiistai 5. huhtikuuta 2016

Hups, ollaan huhtikuussa!

Voi että.
Ihan hetki on kulunut siitä, kun viimeksi tänne olen kirjoittanut.
On HIUKKA pitänyt kiirettä ja voimat/aika olleet vähissä.
Tätäkin kirjoitan puhelimella.
Facebookissa on toki ollut tapahtumia meidän sivulla, mutta tarkoitus ei ole ollut unohtaa tätä blogin puolta kokonaan.
Energia ei vaan yksinkertaisesti ole riittänyt. Ei sitten niin millään.
Meillä on molemmilla ihan tosi rankat kaksi kuukautta takana.
Onneksi nyt ollaan jo keväässä ja auringon valo saa auttaa parantamaan väsyneet mielet.
Nyt koitan muutaman sanasen sanoa...

Tämän kevättalven aikana olemme saaneet mitä halusimmekin; näkyvyyttä Tourettelle ja paniikkihäiriölle.
Miljoonat kiitokset siitä kaikille teille, jotka olette jakaneet meidän juttuja somessa.
Saamme edelleen viikoittain kymmeniä viestejä, joihin yritämme parhaamme mukaan vastata. :)
Kiitos kaikista kauniista sanoista ja tsempeistä, niistä on ollut oikeasti apua. Toivon, että myös me olemme voineet osaltamme auttaa muita.

Samalla kun TS saa näkyvyyttä, olemme joutuneet miettimään minkä verran haluamme sitä itsellemme. Meistä kun kumpikaan ei ole koskaan hinkunut millään lailla "julkisuuteen".
Sillä vaikka olemmekin saaneet tuhansia ja taas tuhansia kannustavia viestejä/kommentteja, niin kyllä ne muutamat ilkeät ja veemäiset silti tuntuvat kurjalta. Siksi sitä miettii tarkkaan mihin kaikkiin juttuihin lähtee mukaan. Ja siksi meidän sivulle saa eston samantien, jos ilkeän kommentin on ainoastaan tarkoitus aiheuttaa pahaa mieltä. JP on saanut sitä ihan riittävästi elämänsä aikana.
Mutta onneksi 99,9% kaikesta palautteesta on positiivista. Yhdessä pystymme muuttamaan asenteita. :)

Kaikkia jänniä juttuja on suunnitteilla, niistä kerron ensi kerralla, sitten kun mulla oikeasti on aikaa ja läppäri edessä.

JP:n tilanne on tällä hetkellä aika hankala, itse asiassa tässä viime päivinä todella hankala. :( Siihen kun yhdistää minun yrittäjyyden (työ kotona) ja kuusi lasta niin ihan aina ei jaksa olla positiivinen.
Toivoa ei silti pidä koskaan menettää.
Kyllä me tästäKIN selvitään.

Ihanaa keväistä viikkoa teille kaikille. Koitan palata asiaan vielä tällä viikolla.


tiistai 26. tammikuuta 2016

Arvontaa Facebookissa!

Meidän eka arvonta käynnissä Facebookissa! 
Käykäähän siis tykkäämässä tästä kuvasta meidän sivuilla. 
Aikas huikea palkinto, vai mitä? ;)


sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Mitäs jos...

Meistä jokainen voi tehdä jotakin toisen hyväksi. 
Sen ei tarvitse olla kallista ja aikaavievää, toki voi olla sitäkin, mutta pienetkin teot voivat olla toiselle suuria. 
Ne asiat mitä itse pidät itsestäänselvänä, etkä aina muista arvostaa, voivat olla jollekin muulle vain kaukainen haave. 


Saimme idean, että tutustuisimme somen kautta erityislapsiperheeseen, jota elämä ei aina ole kohdellut oikeudenmukaisesti. 
Tämän perheen kutsuisimme kesällä mökille ja tarjoaisimme heille tavallisia suomalaisia elämyksiä. 
Mökkisaunaa, uimista, nuotiomakkaraa, muurinpohjalettujen paistoa jne.
Tavallista yhdessäoloa, vertaistukea, ymmärrystä.

Olemme vuorokaudessa saaneet aivan valtavasti viestejä!! 

Olemme todella otettuja siitä, että ihmiset haluavat jakaa tarinansa meille. 
Kuinka kipeitä ja surullisia kohtaloita, mutta silti se valoisuus ja voima, mikä näillä ihmisillä on, on sanoinkuvaamattoman hienoa.
Tämä on todellinen aitiopaikka tarkastella myös omaa suhtautumista elämään ja vastoinkäymisiin. 
Esimerkiksi minä en tiedä, sittenkään, elämän vastoinkäymisistä juuri yhtään mitään.

Minulla on lupa julkaista alla olevat viestit.



---

Haitte erityislapsiperhettä mökillenne... Vähän noloa tarjota itseänsä, mutta tarjoan kuitenkin. 
Eli olen yksinhuoltaja, ja itselläni on tourette (onneksi suht lievä), sekä 12v lapsellani lapsuusiän autismi, sairastettu syöpä, dysfasia, ja muuta fyysistä ongelmaa. Minulla on viisi lasta, joista 4 olen jo maailmalle kasvattanut ja kaikilla on enemmän ja vähemmän erityisyyttä (tourette, asperger, adhd, dysfasia jne). 
Minulta meni kolmisen vuotta sitten terveys, koska elämän stressit ja paineet, sekä traumat nujersivat kehon. Menneisyydessä on siis narsistihelvettiä, yhden lapsen hautaaminen, toisen kliininen kuoleminen ja elvyttäminen ja iso aivoleikkaus, syöpää ja muuta pientä. 
Olen yksin taistellut lasteni puolesta ja menneisyyttä vastaan. Käyn viikottain traumaterapiassa, jotta pääsisin eroon post-traumaattisista stressireaktioista. Olen opiskelija ja elämme kädestä suuhun. En ole pystynyt koskaan lapsilleni tarjoamaan huvipuistoja tai matkoja. Ainoa luxus on katsoa lasten kanssa leffoja ja syödä jotain hyvää joskus. Siksi tuon nyt perheeni eteenne.
On jotain suurta ja ihanaa, että tarjoatte tällaisen mahdollisuuden. Ihailen sitä! Luin kerran sinun blogiasi ja tarinanne. Sinulla on upea sydän! Tällaisia ihmisiä tarvitaan maailmaan!
Toivottavasti löydätte jonkun todella tarvitsevan perheen, sillä uskon, että tarvetta on suuresti pieneen hengähtämiseen monessakin perheessä. Kiitos mahdollisuudesta!!
Sanon myös, että olen vahva ja selviän. Erityisherkkänä ihmisenä ymmärrän muiden suuren tarpeen. Toivon vain suuresti, että elämä antaa ihmisille pieniä ilon hetkiä ja te tuotte siihen mahdollisuuden. Eli en usko, että me olisimme sieltä tarvitsevimmasta päästä, mutta olisi kuitenkin ihanaa...
Kaiken kokemanikin jälkeen näen maailman kauniina ja hyvänä. Haluan iloita elämästä. Tämä kaikki on opettanut nauttimaan pienistä asioista, pienistä hetkistä. Rakentamaan niitä ympärilleni. 
Ne antavat paljon!

---


Hei. Teillä on tosi hyvä fb-sivu. Ihana idea auttaa erityislapsiperhettä. 
Me ollaan perhe joka koostuu äidistä ja kolmesta 5-, 7- ja 9-vuotiaasta pojasta. 
Vanhin pojista on sairastanut syöpää kaksivuotiaasta asti ja kolme vuotta ehdittiin elää siinä uskossa että lapsi ei selviä. 
Loppuvuodesta hoitava lääkäri kuitenkin oli sitä mieltä että syöpä ei välttämättä enää neljättä ja viimeistä kertaa uusikaan. 
Poika on kuitenkin käynyt läpi rankat hoidot ja niistä jää jälkensä loppuelämäksi. 
Minä olen sairastanut masennusta jo kuudetta vuotta josta neljättä vuotta vaikean masennuksen diagnoosilla sairaslomalla. 
Kaksi nuorempaa poikaa onneksi ovat terveitä. 
Asumme kyllä maalla, mutta varsinaisella kesämökillä pojat eivät juuri ole päässeet käymään. Hakemuksia teille tullee kyllä ja kenet valitsettekin, toivottavasti lomakokemuksesta tulee kaikille hieno. 

---


Kesämökki ❤ ai että mä olen haaveillut edes yhdestä viikonlopusta luonnon rauhassa lasten ja koirieni kanssa. 
Ei vaan rahat riitä mökkivuokriin. 
Ei millään.

Mulla on 2 adhd-lasta, toisella vaikea oireilu uhmakkuushäiriön vuoksi. Ei tahdo mahtua mihinkään normeihin missään. Kolmasluokkalaista on siirretty luokalta toiselle jo 4 kertaa. Nyt tammikuussa siirtyi pienryhmäopetukseen viiden oppilaan luokkaan. Kaikkien mielestä hankala lapsi,  äidin (eli minun) mielestäni ihana herkkä poika jolla on huumorintajua vaikka muille jakaa!

Itselläni on vaikea aivopainesairaus jonka vuoksi mulle tehtiin aivokirurginen operaatio kesäkuussa 2014. Selkäydinleikkaus on tehty neljä kertaa, ensimmäisen kerran  tammikuussa 2013. Tämän lisäksi elän paniikki-ahdistus-oireiden kanssa, ja vaivanani on myös toistuva vakava-asteinen masennus. Olen siis työkyvyttömyyseläkkeellä, ainakin tämän vuoden loppuun. 
Töissä olen ollut viimeksi v.2012. 
Minulla oli ihana työ ja vakituinen työsuhde on edelleen olemassa, työkyky vain on mennyttä.

Lasteni isä on kuollut v.2008. 
Olen lasteni kanssa aina.  Yksinhuoltajaäiti siis. 
V.2009 (ennen omaa sairastumisen eskaloitumista) halusin lapsilleja itselleni jotain hyvää, ja ostin isolla lainalla meille omakotitalon. 
Talo oli hometalo, eikä päästy siihen muuttamaan. 
Neljä vuotta kamppailin talo  myyjien kanssa. 
Marraskuussa 2013 sain vihdoin myytyä talon remonttifirmalle, mutta minulle jäi velkaa 50 tuhatta. Pienistä tuloistani lyhennän asuntovelkaa ja asumme vuokralla. Mihinkään ylimääräiseen ei jää ikinä rahaa. Eikä saada soskusta mitään, koska siellä ei oteta asuntolainan lyhennyksiä huomioon, koska emme asu siellä talossa. Maksan siis tyhjästä emmekä saa tukia. 
Yhtä helvettiä välillä suoraan sanottuna.
Ihana olisi joskus päästä viettämään mökki-elämää, edes pieneksi hetkeksi. Haaveeksi vain jäänyt.
Kiitos kun jaksoit lukea. 

---

Mä olen sanaton.
Toivon, että myös sulla tuntuu jossakin ja mietit, mitä voisit tehdä.

Mikään tässä elämässä ei ole itsestäänselvää.



Mekin kun muutkin! :D

Koska KAIKKI arpoo nykyään somessa pipoja, niin tottakai meidänkin pitää. :D

Tämä meidän pipo-malli on vielä suunnittelijan tietokoneella, 
mutta ai että se näyttää jo nyt niin hienolta!!! :D



sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Hyvää Uutta Vuotta 2016

Heheii, mitä kuuluu?
Piti tulla pitkästä aikaa kirjoittelemaan, että mitä meille kuuluu.
Facebookissa blogin sivulla on säpinää ja tapahtumia, mutta koska tiedän, että kaikki meidän lukijat eivät ole facessa (moi mummu!!), niin tässäpä päivitystä. 
Ei mitään tajunnanräjäyttävää kerrontaa, ihan vaan kuulumisia. :)

---

Ihana joululoma takana!
Ensimmäistä kertaa meillä oli jouluaattona kaikki lapset paikalla, lisäksi JP:n vanhemmat ja heidän molempien vanhemmat, yhteensä siis 14 henkeä.
Ikähaarukka 5-84v. 
Oikea kunnon sukujoulu!
Ihmeen hyvin mahduimme meille, vaikka ei tuota tilaa liikaa ole.
Lumeton, musta maakaan ei haitannut, kun piti verhot tiukasti kiinni ja sisällä oli kymmeniä kynttilöitä. ;)
Koskaan tietenkään sitä lapsuuden joulun tunnelmaa ei enää saavuta, koska kuta pienempi itse, sitä suurempi joulu... 
Mutta lähelle pääsee, kun oikein yrittää. 



Aattoaamu alkaa aina tietenkin riisipuurolla ja Joulupukin Kuuma Linjalla.
Aina se jaksaa hymyilyttää.
Voi lapset. ;) :D
Tänä vuonna tuli tosin lopussa kyyneleet silmiin, vaikka sitä muistokirjoitusta osasikin odottaa...

Joulusauna ajoitetaan joka vuosi niin, että nähdään Lumiukko-satu, se kuuluu katsoa vain kerran vuodessa, vaikka dvd:nähän sen jo nykyään saa.
Ja ilman joulurauhan-julistusta aatto ei ole aatto. 
Sen jälkeen onkin sitten pari tuntia odotusta, ennen ruokailua.

Hyvin mahtui 14 henkeä samaan pöytään. 


Vähän ennen kuutta kuului ovelta tuttu koputus ja kysymys; "Onko täällä kilttejä lapsia?".
Pienemmät tytöt esittivät urkuharmonilla (kyllä, meillä on sellainen!) Joulupukille laulu-esityksen.
Ja kyllä kannatti. ;) Lahjoja oli järjettömästi paljon! 
Mutta toisaalta, lapset eivät ole ikuisesti pieniä ja mun mielestä jouluun kuuluu paljon lahjoja. ;) 
Onneksi muutenkin ollaan JP:n kanssa samoilla linjoilla joulunvietosta, olisi kamalaa, jos tottumukset eroaisivat täysin. Mä olen aina ollut jouluihminen ja fiilistelen sitä jo syys....marraskuun alussa. :D 
JP pyörittelee päätään, mutta antaa mun hössöttää. Ja kyllä sekin nauttii, kun jouluna on tunnelmallista ja kaunista ja kaikki on pienen hetken täydellistä.






Joululoma vietettiin sitten enemmän ja vähemmän leväten.
Äkkiä sitä muuten saa päivärytminsä TÄYSIN sekaisin. Kun vihdoin hiipi aamukahville ja vilkaisi kelloa, tajusi, että normipäivinä tässä vaiheessa oltaisiin jo ulkoiltu ja lounaskin olisi jo melkein valmiina lautasella. :D
Mutta noh. Sitähän varten ON arki ja ON loma. 
Aikatauluista nipottaminen vapaapäivinä ei vaan oo mun juttu.


Joulun jälkeen tiistaina meidän lapset lähtivät toisille vanhemmilleen ja meillä oli loppuviikko lapsivapaata. Käytiin mm. jänismetsällä (onneksi pupu sai pitää henkensä ;)) ja notskilla istuskelemassa ja paistamassa makkaraa.
Glögit oli mukana termarissa. 
Meidän piti ensin lähteä mökille jo tuolloin, mutta lopulta pääsimme sinne vasta uudenvuodenaattona, kun oltiin ensin käyty lääkärissä...


JP on sairastellut jo monta viikkoa. On ollut a-streptokokkia (sitä oli meillä muillakin) ja on ollut korvatulehdusta. Antibiootteja on mennyt urakalla. JP:n perussairaudet tekee sen, että ihan tavallinenkin sairaus tuntuu tuhatkertaiselta ns. normaaliin verrattuna. 
Tähän kun lisää ahdistushäiriön ja paniikkihäiriön, niin tavallisessa tk:n päivystyksen odotusaulassa saattaa käydä näin; on pakko päästä pitkälleen, kun tuntuu että happi loppuu, pyörryttää, kädet hikoaa, sydän takoo ja luulee kuolevansa, 
Sitä on paniikkihäiriö. 
Yhtään ei helpota se, että Touretten takia JP on muutenkin silmätikku. :( 
Siksipä meillä ei oikein voi puhua että on ollut "vaan" korvatulehdusta ja angiinaa.

Mutta pääsimme kuin pääsimmekin lähtemään mökille!

Ja voi jestas siellä oli kylmä!! +3 astetta sisällä kun saavuimme! 
Onneksi mun mökki-villapaita on melkein nilkkoihin asti! . ;)




Katoin meille yöpalan valmiiksi jo ennen saunaa ja suunnitelmissa oli että pelataan joulupukilta lahjaksi saatua Trivial Pursuitia ja nautiskellaan vaan rauhasta...
No saunaan päästiinkin ja voi että kuinka olinkaan kaivannut tuota maailman parhainta puusaunaa! Tummat seinät, saunan pesän ritinä ja viime kesäinen vihta löylykiulussa. Voi onnea ja autuutta!
Ulkona miljoonat tähdet ja pakkasesta mouruava jää.
Ääretön hiljaisuus, ei ainuttakaan katuvaloa tai autoa.
Voiko ihminen muuta toivoa?



 Mutta. Niin vain jäi juustot syömättä, koska saunan jälkeen teimme peuran vasasta pippuripihvEJÄ niin PALJON, että ei olisi mahtunut juuston muruakaan sen jälkeen. :D
Kierimme sohvalle mahoinemme ja odotimme, että kello tulisi kaksitoista ja pääsisimme ampumaan ne kaikki meidän kahdeksan rakettia ja sen jälkeen NUKKUMAAN.  :D
Mä olin ihan unessa, kun mun äiti laittoi Uuden Vuoden toivotus-tekstarin klo.00.24.
Kyllä on heikoksi mennyt, jos äitikin jaksaa valvoa pidempään kuin lapsi. ;) 

Ton satsin jälkeen ei tainnut upota enää juomakaan. :D



Seuraavana päivänä JP pilkki ja minä luistelin. 
En ole eläessäni nähnyt ja kokenut tuollaista jäätä. Siitä näki peilikuvansa?! 
Rantoja pitkin menin, ihan varmuuden vuoksi. Ei millään viitsisi hukkua, kun elämä on niin kivaa. ;)










Mutta näin, uusi vuosi on alkanut. 
Mitään suurempia lupauksia emme tehneet. 
Tai no mun piti olla sokerittomalla koko tammikuu, mutta äh, plörinäksi meni jo tällä viikolla. :D
Mutta so what, nyt on pääasia, että saamme itsemme kuntoon, kaikella tapaa. 
Viime vuosi oli rankaa, toki ihanakin, mutta rankka. Nyt on aika ottaa rauhallisesti, niin paljon kuin se nyt tässä meidän tilanteessa on mahdollista, ja kuunnella itseään. 
Nukkua, syödä hyvin, ulkoilla ja olla itselleen armollinen. 


Sitä samaa toivomme teille. <3 
Aurinkoista alkuvuotta! 

-Pirtsu ja JP













torstai 17. joulukuuta 2015

Sivistyneitä sydämiä etsimässä

Mä pidän hyvistä käytöstavoista.

Tavallaan ihan älyttömän typerä lause, koska luulisi, että se olisi kaikille itsestäänselvää.
Ne hyvät tavat.
Mutta ei.
Noup.
Kaikkia ei kiinnosta.
Kaikkia ei huvita.
Kaikki ei koe sitä tarpeelliseksi.

Mun mielestä on kivaa hymyillä ihmisille, kuunnella mitä toisella on sanottavana, katsoa SILMIIN kun jutellaan.
Vaikka ei aina huvittaisi, mutta kyllä nyt sen verran jaksaa tsempata, ettei toiselle tule paha fiilis.
Jos ei siis ole syytä sitä aiheuttaa...;)

Kiitos, ole hyvä, anteeksi.
Kyllä. Niitä sanoja saa vielä tänäkin päivänä käyttää.
Ja ne ei maksa mitään.
Hymykään ei maksa mitään.
Ei. Yhtään. Mitään.

---

JP on helppo tuomita suoralta kädeltä. Hänhän käyttäytyy juuri niin kuin ei saisi.
Äkkiseltään voisi kuvitella, että hänellä ei ole mitään käsitystä hyvistä käytöstavoista.
"Hullu tai kännissä". Jompi kumpi.
Mutta kun otat vähän asiasta selvää, käy ilmi ettei hän ole kumpaakaan.
Monesti (=aina) hölmö ihan tahallaan, juu, mutta se on sitten jo ihan toinen tarina se. :D

---

Sitten on juoruilu.
Meistä varmasti jokainen arvostelee joskus toisia ihmisiä.
Juoruaa, päivittelee ja siunailee. Eikös? ;)
Tuomitsee, ottamatta sen paremmin selvää totuudesta.
Kukaan ei halua myöntää olevansa juoruilija ja arvostelija, mutta nääh, kaikki me ollaan.
Ja voit olla varma, että myös sinun selkäsi takana puhutaan.
Varsinkin juuri se tyyppi, joka tietää kertoa sinulle aina kaikki mehevimmät juorut.
Miksipä siis juuri sinä säästyisit hänen viiltäviltä analyyseiltään? ;)

Tästä mä itse yritän opetella pois.
Niin kauan kuin minä tai sinä, ei olla kuljettu päivääkään kenenkään toisen saappaissa, ei pitäisi olla varaa arvostella ketään.
Ennemmin pitäisi kysyä että mitä sulle kuuluu? Voinko mä auttaa jotenkin?
Pitäisi katsoa niihin silmiin. Antaa ihmiselle mahdollisuus.

Se miksi aloin kirjoittamaan juuri tätä juttua, on se, että mua on alkanut viime aikoina nyppimään.
Ei juoruaminen oikeastaan, koska ei se aina ole pelkästään pahasta, vaan se että jotkut ihmiset pitävät itseään parempina kuin muut.
AINA.
Se on ärsyttävää.
Noloa!
Noloa siis sille, joka luulee olevansa jotenkin ylempänä toisia.
Jolla ei ole niitä käytöstapoja.
Joka katsoo nenänvarttaan pitkin muita. *Puistatus.*
Sen kyllä hei huomaa! Kun silmät vaeltavat päästä varpaisiin ja kasvoille leviää itsekäs hymy.
Tai pahempaa; ilmekään ei värähdä.
Tervehtiminenkin saattaa "unohtua". Voi sitä myötähäpeän määrää!
Mitkään maailman rahat, nimet, tittelit, koulutukset, materia, seurapiirit tai muut, ei tee sinusta parempaa kuin joku toinen!
Kukaan ei voi päättää esimerkiksi sitä, että mihin perheeseen syntyy.
Kukaan ei voi päättää, syntyykö aivovamman kanssa vai ilman.

Ensinnäkin.
Elämä ei aina mene niin kuin on kuvitellut ala-asteella "mikä minusta tulee isona"-esseessä.
Kenenkään vihkossa ei lue että "minusta tulee isona rantojenmies, joka viettää päivänsä S-marketin tuulikaapissa, likaisena, rähjäisenä, joko kännissä tai krapulassa, muiden ihmisten halveksivien katseiden alla. Tai ehkä pahempaa, kukaan ei siinä vaiheessa enää edes katso päin..."
Ei meistä kukaan suunnittele elämäänsä niin!!

Voi myös olla, että jonkun vanhemmat ovat saattaneet tehdä virheitä, tahallaan tai tahtomattaan,
jotka sitten vaikuttavat myös lasten elämään? Lastenko kuuluu kantaa häpeää aina ja ikuisesti? Olla aina "merkittyjä"?
Tai ehkä olet ajautunut jossakin elämäsi vaiheessa aivan vääränlaiseen parisuhteeseen, josta selviäminen vie voimat? Kyvyn hoitaa työtään, lapsiaan, itseään?
Ja sen jälkeen oletkin sitten vapaata riistaa halveksunnalle.
Jokainen tekee virheitä, niistä joko oppii tai ei opi.
Mutta ei se aina ole myöskään ihan noin yksinkertaista.
Jokaisella on oma tarinansa ja taustansa.

Toisekseen.
Mä en ainakaan tunne ketään, jolla olisi kaikkea:
Rakkautta, aikaa, vapautta, rahaa, mainetta, terveyttä.
Huippukoulutus ja huipputyö.
Terve sielu.
Sivistynyt sydän.
Ja että tämä ihminen olisi kaiken lisäksi vielä sellainen, josta puhuttaisiin pelkästään hyvää selän takana.
Tässä tullaan juuri siihen kohtaan, mikä mua siis on nyppinyt:
Sulla voi olla ja sulla saa olla sitä rahaa, nimeä, mainetta, titteleitä, omaisuutta ja niin edelleen.
Sä saat olla siitä ylpeä. Tietenkin.
Mutta.
Jos se sydämensivistys puuttuu... 
Surullista.
Mielummin niin, että sulta puuttuu noita yllämainittuja juttuja, mutta sä olet hyvä tyyppi.
Sellainen ihminen muistetaan.
Sellaista ihmistä rakastetaan.
Kauneus on katoavaista, terveyskin voi mennä koska vaan, eikä siinä viimeisessä palttoossa ole taskuja...mutta
hyvä ihminen on aina hyvä ihminen.
Ihan sama juttu, jos joku on ulkonäöltään ihan jäätävän kaunis tai komea, mutta ei hymyile koskaan, niin hei,
se kauneus oli sit siinä. :D

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän arvostan ihmisten hyvyyttä. Aitoutta.
Sitä että heidän lähellään on helppo olla.
Että jos ja kun mä annan itsestäni paljon, se toinenkin antaa. Ettei kummallakaan ole hyväksikäytetty olo.
Muuten en jaksa tuhlata aikaani.
Olemme paljon puhuneet keskenämme siitä, kuinka negatiiviset ihmiset ympärillä vievät energiaa.
Jos ei kelpaa semmoisena kuin on, niin antaa olla.
Delete.
Onneksi me viihdymme kahdestaankin. :D

Ja toki, tässähän minäkin koko ajan arvostelen ihmisiä, jotka arvostelevat toisia.
Mutta en nosta itseäni tai meitä, kenenkään muun yläpuolelle.
Ainakin parhaani yritän.

---

Joten haastan sinut hymyilemään toiselle.
Olemaan kiinnostunut.
Katsomaan silmiin.
Sanomaan kauniita asioita.
Ja jos se tuntuu vaikealta, kirjoita.
Anna vaikka joululahjaksi itse kirjoitettu kirje, jossa kerrot, miksi kirjeen saaja on sinulle tärkeä?
Me teimme näin elokuussa omissa häissämme: kirjoitimme jokaiselle vieraalle henkilökohtaisen kirjeen, jossa kerroimme mitä juuri hän meille merkitsee.
Se ei ollut helppoa, mutta kannatti.
Niitä oli ihanaa antaa ja vielä upeampaa oli saada palautetta halauksien, hymyjen ja kyynelten kera.

Mutta mitäs jos sanot, että sinulla ei ole ketään kelle kirjoittaa kauniita asioita?

Onpas.

Sinä itse. 

Kokeile. ;)