torstai 15. syyskuuta 2016

Heippahei.

Mä kuulkaas ajattelin ryhdistäytyä tämän blogin kanssa. Ihan vaikka vaan senkin takia, että tiedän mm. somettomien sukulaisten täällä vierailevan ja onhan se nyt tylsää, kun ei mitään uutta kuulu kuukausiviikkokausiin.
Ollaan myös saatu palautetta, kuinka virkistävää on lukea (tai olisi lukea ;)) tavallisen perheen tavallisesta arjesta. Ilman mitään turhia kiiltokuvia ja filttereitä. Semmoisesta arjesta, mitä meillä suurimmalla osalla suomalaisista on. :)

Eli hei, voin yrittää olla aktiivisempi.
Jokaista uutta juttua en facebookkiin linkkaa, instagramiin ehkä joo..mutta katsotaan. :)

Mitäs meille kuuluu.
Ihan tavallista syyskuuta oikeastaan.
Lasten koulut ovat alkaneet ja ovat hyvässä vauhdissa, JP:n terveys..no...vaihtelee, siitä tarkemmin toisessa postauksessa.
Ja mulla töitä riittää hoitolasten kanssa, ihania minejä ovat.

En muuten tiedä mistä johtuu, mutta mä olen melkein odottanut, että nämä syyskuun aurinkoiset päivät vähenisivät ja tulisi kunnon syksy?! Eihän siinä ole mitään järkeä; aurinko on ihana ja lämpö on ihanaa, mutta silti?! Joku kotipesä-vaihe olisi kiva aloittaa. Vaikka sitä pimeää ja ankeaa keliä kyllä varmasti sit taas riittää monta kuukautta, niin silti. :D

Vauhdikastahan tämä meidän arki on, kun omia on tuo 3+3 ja sitten hoitolapset päälle. Ja se että me molemmat aikuiset ollaan kotona ja yhdessä 24/7...sanotaanko näin, että kyllä meidän täytyy rakastaa toisiamme ihan hirveästi, kun ei ainakaan vielä olla tapettu toisiamme. :D Meistä kun kumpikaan ei todellakaan ole mikään maailman helpoin ja taipuisin ihminen...;)

Ei vaan, tämä toimii, tämä on meidän elämää. Eikä meillä ole mitään käsitystä siitä, millaista olisi, jos molemmat kävisimme kodin ulkopuolella töissä. Aamuisin pitäisi ehtiä tarhaan/eskariin/kouluun/töihin ja illalla tulla kotiin, jossa koululaiset olisivat pistäneet kämpän hyrskynmyrskyn ja nälkäisinä vaatisivat ruokaa HETI.
Hui! Me oltaisiin aina aamuisin myöhässä ja aina iltapäivisin väsyneitä ja kiukkuisia (ollaan toki nytkin usein). Ei tulisi mitään!
Eli vaikka joskus tämä elo tuntuu sirkukselta, niin loppujen lopuksi kaikki on hyvin just näin. :)
Peukku teille, jotka klaaraatte kaiken; päiväkodit, työmatkat, työt ja kodin.

Tänä vuonna meidän perhe muuten pitää yhteisen syysloman!? Jes! Näin yrittäjänä en ole koskaan raaskinut sitä pitää, ja joka vuosi lapset ovat narisseet kuinka "se ja se perhe lähtee laivalle/kylpylään/Teneriffalle ja meidän perhe ei koskaan tee mitään kun sä aina vaan teet töitä. Kellään muulla ei varmana ole näin tylsää syyslomaa!!"

No mutta tänä vuonna meilläkin on ihan oikea loma ja kokonaisen viikon kestävä. Haimme viime talvena Solariksen tuettua perhelomaa ja jeee saimme sen! Ehdin jo unohtaa koko jutun, kunnes saimme elokuun alussa sähköpostia, että meidän jättiperhe pääsee kokonaisuudessan kylpylään viideksi vuorokaudeksi.
Täyshoidolla. Omavastuu oli yhteensä vain 240€?!?Meillä ei ikinä olisi varaa tuohon muuten!! Suomessa lomailu kun ei ole ilmaista.
On niin ihanaa kun on jotain mitä odottaa.
Varsinkin kun lokakuun loppuun mennessä olen minäkin varmasti kurkkuani myöten täynnä pimeyttä, kuraa ja miksi sitä aurinkoakaan ei näy ikinä....;)

--

No mutta hei, hyvää alkavaa viikonloppua kaikille. Me ollaan kaksi vuorokautta vain me kaksi; koko lapsikatras on toisilla vanhemmillaan. Se on se meidän henkireikä, se millä taas jaksaa pyörittää suurperheen arkea.
Mitään sen kummallisempaa ei ole tiedossa, sitä mitä aina ennenkin; löhöilyä, halimista, saunomista, hyvää ruokaa ja metsäterapiaa; rakastamme olla metsässä! JP kyttää elukoita, minä marjoja. :D Ja kuinka ihanaa on istuskella nuotiolla (luvan kanssa tehdyllä siis) ja hörppiä pannukahvia tai paistaa makkaraa.
Mieli ja sielu todellakin lepää.

Ja niin, alkaahan se Liigakin tänään. Voi sitä remmakkaa taas, kun Tappara pelaa. :D Olivat sitten voitolla tai häviöllä, JP ei ole rauhassa ja hiljaa. Ei koskaan! :D
Mä taas ajattelin ruveta seuraamaan Vain Elämään uutta kautta. Viimeksi en katsonut yhtäkään jaksoa, se sitä edellinen kausi oli niin "tyhjentävä"...nimimerkillä "rakastan Veskua, Samulia ja Paula Vesalakin on järjettömän huikea". :D Muutenkaan en katso telkkaria juuri koskaan, mutta jos tästä nyt ottaisi itselleen edes yhden sarjan mitä seurata. :)

Mutta takas metsään; toissa viikonlopun saalis oli 50l puolukkaa, niillä kuvilla täytin meidän Instagramin. :D
Ja kotona sit pakkasen.
Mutta niitä on niiiiiin paljon! Terveellisiä, hyviä ja ilmaisia. Pakko varmaan tänäkin viikonloppuna noukkia muutama. ;)



Menkää siis metsään!

Palataan. <3

-Pirtsu



sunnuntai 28. elokuuta 2016

Loma Kotkassa elokuussa 2016

Me olemme mökki-ihmisiä. Ja järvi-ihmisiä.
Emme ollenkaan hotelli tai meri-ihmisiä.

Tai niin me ainakin vielä pari viikkoa sitten luulimme. 
Kun Jyrkilän Liikenteen taksi kurvasi elokuisena perjantai-iltapäivänä kotipihaamme ja ihana kuski Anna-Leena kantoi kassit auton perään, alkoi reissu, joka aikas pian muutti mielipiteemme; valkoiset lakanat ja valmiiksi katettu aamiainen - eiiiiii sittenkään kovin huono vaihtoehto, aina silloin tällöin. ;)

Viime talvena kotkalaisen Ravintola Vaakun yrittäjä Niina Utter otti meihin yhteyttä. 
Hän kutsui meidän koko perheen viettämään kesäistä viikonloppua merikaupunki Kotkaan. 
Meidän ei tarvitsisi kuin saapua paikalle, he hoitaisivat loput. 
Se tuntui sen verran uskomattomalta, että ihan heti emme uskaltaneet uskoa, saati sanoa lapsille mitään. Pelkäsimme, että jos juttu ei jostain syystä toteudukkaan, he pettyisivät. 

Mutta totta se sitten oli ja niin vain huomasimme istuvamme siinä äsken mainitussa taksissa matkalla Kotkaan. 
Jo pelkästään se tuntui ylelliseltä. 
Tämmöinen kahdeksan hengen perhe ei ihan joka päivä matkusta taksilla. 
Ei ainakaan kolmea tuntia yhteen suuntaan. :D

---

Matka sujui yllättävänkin rattoisasti.  
(Tai siis ainakin Pirtsulla sujui rattoisasti, etupenkillä. 
JP oli koko mukulalauman kanssa takana. :D)
Oli jännää, kun ei tiennyt mitä odottaa!

Tiesimme sen, että seitsemältä Ravintola Vaakussa meitä odotettaisiin, joten Kotkaan päästyämme heitimme äkkiä tavarat Sokos Hotel Seurahuoneen luggage roomiin ja jatkoimme matkaa suoraan Sapokan satamaan. Sieltä nousimme Vaakun omaan lauttaan Klippaniin ja noin kymmenen minuutin merimatka Itäisellä Suomenlahdella alkoi. 









Vaakussa meitä odotettiin shampanjan kanssa, lapsillekin oli omat hienot drinksut.  
Viimeistään tässä  vaiheessa tuli lopullisesti fiilis, että todellako meitä varten tämä kaikki...
Ensimmäinen ajatus itse ravintolasta oli, että wau mitkä näköalat; kaunis, aurinkoinen loppukesän ilta, merta joka puolella. 

Ravintolassa oli paljon asiakkaita, mutta silti siellä vallitsi mukavan seesteinen tunnelma. 
JP:n oli yllättävänkin helppo olla. Vaikka oli paljon ihmisiä, niin paniikki/ahdistuskohtauksesta ei ollut tietoakaan. 
Ehkä iloinen puheensorina auttoi, kukaan ei kuullut (tai ainakaan näyttänyt sitä) JP:n höpinöitä. 
Ja mitä rauhallisempi ja stressittömämpi olo hänellä on, sitä vähemmän tulee Touretten pakkoliikkeitä ja ääniä. :)


Niina tuli suosittelemaan meille ruokaa ja itsestäänselvää oli, että me aikuiset ottaisimme pääruoaksi pippuripihvit, lihansyöjiä kun olemme. ;)
 Ensin piti kuitenkin päättää alkuruoka, lastenkin. 
Pakko myöntää, että koskaan KOSKAAN emme ole olleet koko perhe ravintolassa niin, että kaikki
voisivat ottaa myös alkuruoan. 
Ihan vain koska raha. 



Alkuruoaksi valikoitui muunmuassa Korvasienikeittoa ja 
Savumuikku Skågenia..
VOI TAIVAS. 
Uskomattoman hyvää.



Mutta kun päästiin pääruokaan, Tammisen luomurotukarjasta valmistettuun Pippuripihviin, niin valehtelematta, meinasi tulla itku. 



Niin mureaa ja hyvää lihaa ei olla maistettu koskaan, vaikka monta pippuripihviä onkin tullut elämän aikana syötyä.

Lasten lautasilta löytyi mm. Pulled Pork-burgeria, Lehtipihvejä ja Kanakoreja.
Voi vaan suositella, kaikkea!!


Jälkiruoaksi meille tuotiin iso tarjotin, josta löytyi kaikkea mahdollista hyvää. 


JP tosin sai vähän erilaisen jälkiruoan...


...toisen pippuripihvin!! :D



Yhdentoista aikaan Klippan lähti viemään meitä taas Kotkaan ja pienen suunnistamisen jälkeen löysimme kävellen Seurahuoneelle. Siellä oli meille varattuna kaksi huonetta, joista löytyi virvokkeita, hedelmiä ja suklaata. 
Muutenkin saimme hotellissa hyvää palvelua, joka välissä. :)

---

Hyvin nukutun yön jälkeen oli ihanaa päästä aamiaiselle valmiiseen pöytään. Taas siis syömään! 
Hotellissa tuntui olevan paljon porukkaa, mutta tälle jättiperheelle löytyi onneksi kuitenkin yhteinen pöytä. 



Keli oli surkea; harmaata ja vettä satoi, mutta emme antaneet sen häiritä, vaan tilasimme taksin ja lähdimme Maretariumiin. Varmasti Kotka(kin) olisi enemmän edukseen kauniina aurinkoisena päivänä, mutta kun kerta Suomessa ollaan, niin vesisateeseen on paras varautua. 

Akvaariotalo Maretariumissa pääsee tutustumaan suomalaiseen vesiluontoon.


Maretariumissa sai pukeutua erilaisiin naamiaisasuihin. :)


Hieno paikka!

---

Maretariumista oli tarkoitus jatkaa Merikeskus Vellamoon. 
Vettä satoi aivan kaatamalla ja juuri kun olin tilaamassa taas tilataksia, tuli meille ennestään tuntematon mies sanomaan, että pääsemme hänen kyydillä minne ikinä olemmekaan menossa. Hetken hämmästelyn jälkeen kävi ilmi, että juuri hänen taksillaan olimme tulleet edellisenä päivänä Kotkaan. 
Sattumalta osuimme samaan aikaan samaan paikkaan. 
Kiitos Antti Jyrkilä vielä kerran!


Pääsimme siis kuivina Vellamoon.
JP:n olo oli tässä vaiheessa jo vähän tukala, niin paljon oli jo tullut seisomista ja kävelyä, joita kaularangan ongelmat vaikeuttavat. Mutta sitkeästi me aloitimme yhdessä kierroksen.




"Merikeskus Vellamon museot kertovat meren ja kotiseudun tarinoita. Yhdellä pääsylipulla pääset tutustumaan niin Suomen merimuseon kuin Kymenlaakson museonkin näyttelyihin. Voit kokea historiaa monin tavoin: kuuntele, katsele, haistele, tunnustele, leiki ja pelaa. Nähtävää ja tehtävää on kaikenikäisille vaikka koko päiväksi."








Vellamo oli kyllä upea, ei voi muuta sanoa. 
Mielettömästi nähtävää ja koettavaa. 
Itse pidän museoista, joissa lapset saavat koskea esineisiin. On huomattavasti helpompaa (ja ei-niin-hermoja-raastavaa), kun ei tarvitse koko ajan kieltää että älä koske, varo ettei se mene rikki, voi jukolauta enkö mä just sanonut että älä koske...

Tuolla saisi kulumaan vaikka parikin päivää. Kaikkea oli niin paljon!

Vellamoa voi suositella myös siksi, että pääsylippujen hinnat näyttävät olevan yllättävänkin edullisia. Aikuiset vain 10e ja alle 18-vuotiaat sekä sotaveteraanit ja lotat avustajineen maksutta. Mahtavaa!
Menkää ihmeessä tutustumaan. :)

---

Illan koittaessa matkasimme taas taksilla Sapokkaan ja Klippanilla Varissaareen. 
Merellä kävi aikamoinen myräkkä (tai siltä se ainakin näin maakravusta tuntui) ja auringon pilkahdustakaan ei näkynyt. 
Mutta taaskaan se ei haitannut, koska Varissaaressa meitä odotti lämmin saunalautta ja kylmät juotavat.  ;)


Kylmiä juomia kylmempää oli ainoastaan jäätävältä tuntunut merivesi, mutta pakkohan sinne oli pulahtaa. :D

Saunomisen jälkeen meille oli varattu ihana pieni mökki, jonne oli katettu illallinen.










Kaikilla suussasulavilla herkuilla meitä taas hemmoteltiin! 
Kyllä Vaakussa vaan osataan. 


Ihana ilta. Kuinka sanoinkuvaamattoman hyvältä tuntuu nähdä oma rakkaansa rentoutuneena vieraassa ympäristössä. Se ei todellakaan ole meillä mikään itsestäänselvyys. 

---

Seuraavana päivänä meillä oli ohjelmassa suppailua, saarikierrosta ja tietysti syömistä. 
Neurokirurgi kielsi suppailun JP:ltä, mutta me muut tietysti kokeilimme. 
Hauska kokemus. Tuommoinen voisi olla kiva lelu itselläkin. 






Kaunis Varissaari.



Hetki saariston lapsena.



Sunnuntaina meidän oli "pakko" maistaa Entrecote-annos. Slurps.



...ja Niina toi tietysti JP:lle taas tutun jälkkärin. ;) 



Olisihan tuolla viettänyt vielä pari päivää, varsinkin kun aurinko vihdoinkin alkoi hellimään. 
Mutta työt ja koulut kutsuivat. 
Niinpä sanoimme haikeina heipat ja vielä kerran matkasimme Klippanilla Sapokkaan, jossa taksi odotti. 
Kotimatka alkoi.


Meillä oli aivan huikea loma. En enää keksi adjektiiveja millä tuota viikonloppua kehuisin. 
Nautimme kaikesta, täysillä, koko ajan!

Mutta. Toureetikon vaimona olen onnellisin siitä, kuinka rentoutunut JP oli koko viikonlopun. Olemme, tähän asti, olleet niitä mökki-ihmisiä, jotka eivät juuri viihdy ihmisten ilmoilla. 
Mutta tämän kokemuksen jälkeen sekin on helpompaa. 
Lähteä ulos.
Kuulostaa hullulta, mutta niin se vain on.
Kotkassa tunsimme olomme koko ajan tervetulleiksi, se varmasti auttoi valtavasti. 
Yhtään kummaksunutta saati halveksivaa katsetta en huomannut, pikemminkin päin vastoin, ihmiset tulivat ystävällisesti juttelemaan. :)



Varmasti palaamme Kotkaan ja Varissaareen ensi kesänä. :)

















































torstai 5. toukokuuta 2016

Kun salainen toivomus todeksi muuttui

Reilu pari vuotta sitten, ystävän viiskymppisillä, tapahtui kummia.
Jotain, mikä ehkä osaltaan johti siihen missä olemme nyt.

Olin vessassa puuteroimassa nenääni ja JP jäi yksin juhlasaliin, kymmenien vieraiden ihmisten kanssa. Yritin kiirehtiä pian takaisin, koska tiesin häntä ahdistavan uppo-outojen ihmisten seura.
Ihme, että suostui lähtemään koko juhliin, niin paljon TS häntä ahdisti ja hävetti tuolloinkin.

Siitä ei edes puhuttu.



Matkalla takaisin saliin kuulin naurunremakkaa ja kun pääsin ovelle, näkymä oli tämä:
JP oli koko porukan edessä, kaikkien katseet kääntyneinä häntä kohti. Fläppitaulun ja tussin kanssa hän piti jotain kummallista omaa stand up-showta?!
Tosta noin vaan, kylmiltään, valmistautumatta.
Aiheena hyvä ystävänsä synttärisankari.
Ihmiset nauroivat mahat kippurassa.
WTF? :D
Noh, istuin alas kuuntelemaan ja pakko myöntää, JP oli ihan hiton hyvä!
Silloin heräsi ensi kertaa ajatus siitä, että voisikohan olla mahdollista, että jonain päivänä, hän voisi pitää luentoa ihan oikeasta ja vakavasta aiheesta? Höystettynä toki omalla ääliöhuumorillaan, mutta suostuisikohan se joskus...
En muista, että ajattelinko tuolloin aiheeksi Tourettea, tuskin, mutta jotain. Joku hyvä aihe.
Tiesin, että JP olisi esiintyjänä hyvä, kunhan vain saisi jostain ihmeestä rohkeutta ja hyväksyntää.

Tuona iltana, alkoholilla oli osuutta asiaan. Tietenkin. ;)
Mutta jotain se muutti.


Koska kaksi vuotta myöhemmin, muutama viiikko sitten huhtikuussa, JP asteli (selvinpäin :D)  n.80 psykologian opiskelijan eteen Tampereen Yliopistolla.
Hän kertoi itsestään, Tourettesta, paniikkihäiriöstä, masennuksesta, OCD:sta jne. Opiskelijat esittivät kysymyksiä, JP vastaili.

Enpä osaa tarpeeksi suurin sanoin kuvailla sitä tunnetta, mitä minä vaimona tuolloin tunsin... Terveenkään ihmisen ei olisi helppo puhua kymmenien ihmisten edessä, monelle on vaikeaa jopa esitellä itsensä vieraassa porukassa.
Mutta siinä se nyt oli, mun rohkea rakas, joka oli uskaltanut laittaa itsensä likoon.



Hetki ennen alkua.



Tilaisuus kesti kaksi tuntia.
Aika todellakin loppui kesken.
Tästä me jatkamme ihan varmasti jossain kohtaa.
JP:llä on paljon annettavaa, tiedän sen.
Kukaan ei voi ymmärtää miltä Touretten syndrooma tai esimerkiksi paniikkihäiriö tuntuu, kuin vain toinen vertainen.
En minäkään voi sitä täysin ymmärtää.

Mutta matkaa on vielä.
JP:n omin sanoin, on hullua, että hän pystyy pitämään esitelmää Tourettesta lähes sadan ihmisen edessä, mutta ei puhettakaan yksin maitokauppaan menosta. Silloin kun hän on selkeästi porukan keskipiste, ja kaikki tietävät mistä on kyse, niin silloin kaikki on fine.
Mutta yksin, kauppaan.
No way!

Kummallinen on ihmisen mieli.



Kun olimme tekemässä lähtöä, ehdotin varovaisesti, että mitäs jos käydään ulkona syömässä. (Ei todellakaan käydä usein, koska JP ei siitä nauti).
Mikä tahansa paikka kävisi, saisi valita mieleisensä. Ajattelin, että menee sitten sekin reissu samoilla rauhoittavilla ja hei, kyllä tätä pitää edes vähän juhlistaa. :D


Ja niinhän me mentiin kebabille. :D


Seuraavalla viikolla saimme kymmeniä palautteita tuosta illasta:

"Suurkiitokset!! Kokemusasiantuntijailta oli äärimmäisen mielenkiintoinen ja lopussa teki mieli nousta seisaalleen taputtamaan. Kerroit hyvin avoimesti ja rohkeasti Tourettesta ja sain luennolta paljon uutta tietoa, joka edelleen poisti virheellisiä ennakkoluuloja. Omien sanojesikin mukaan suurelle yleisölle puhuminen tämänhetkisessä tilanteessasi ei ole helppoa, ja siksi olenkin erityisen kiitollinen tästä mahdollisuudesta, jonka meille soit vierailullasi. Haluaisin vielä kannustaa jatkamaan kokemusasiantuntijana luennointia; vaikuttavaa, koskettavaa ja ehkä tärkeimpänä, tietoa levittävää!"

"JP olet ihan mahtava tyyppi, todella hauska ja sympaattinen! Iso kiitos rohkeudesta tulla puhumaan näinkin suurelle yleisölle. Kaikki taisivat jopa tulla ajoissa luennolle (tämä harvinaista hehe), mikä osoitti varmasti sen, että kaikki olivat todella kiinnostuneita tapahtumasta. KIITOS ! :)"

"Epäilemättä yksi parhaimmista ja eniten käytännön tietoa antaneista illoista, joita mun opiskelu-uralla on tullut vastaan."



KIITOS TEILLE SINNE YLIOPISTOLLE! <3





Mutta. Toissa viikonloppuna oli toinenkin suuri koitos tälle keväälle.

Mehän olemme aina yhdessä, 24/7. Siksipä minun viikonlopun kestävä reissu Haminaan aiheutti jännitystä viikkotolkulla etukäteen.
Kuinka monet kauppareissutkin ovat jääneet välistä, kun JP ei ole pystynyt olemaan yksin kotona. Siksi ajatus siitä, että olemme erossa perjantai-aamusta sunnuntai-iltaan lievästi sanottuna ahdisti. Molempia.
Mutta niin vain siitäkin selvittiin.
Minä pystyin rentoutumaan Haminassa ja JP, isänsä avulla, selvisi viikonlopusta kotona.

Nämä saattavat kuulostaa naurettavilta asioilta, kebabilla-käymiset ja pari-yötä-erossa-olemiset, mutta meille ne ovat suuria juttuja. Ei missään nimessä itsestäänselvyyksiä.
Kun elämä on monta vuotta ollut "kahlittuna" pieniin ympyröihin, uudet kuviot ja muutokset pelottavat. 
Tuostakin kokemuksesta pitäisi vaan saada revittyä irti kaikki se onnistumisen ja selviämisen mukanaan tuoma tunne. Että kerta tästäkin selvisimme, seuraava kerta on taas vähän helpompi.



Nähdään siis täällä:



Aurinkoista viikkoa kaikille!
Kiitos kaikesta siitä tuesta, jota olette meille antaneet. :)












tiistai 5. huhtikuuta 2016

Hups, ollaan huhtikuussa!

Voi että.
Ihan hetki on kulunut siitä, kun viimeksi tänne olen kirjoittanut.
On HIUKKA pitänyt kiirettä ja voimat/aika olleet vähissä.
Tätäkin kirjoitan puhelimella.
Facebookissa on toki ollut tapahtumia meidän sivulla, mutta tarkoitus ei ole ollut unohtaa tätä blogin puolta kokonaan.
Energia ei vaan yksinkertaisesti ole riittänyt. Ei sitten niin millään.
Meillä on molemmilla ihan tosi rankat kaksi kuukautta takana.
Onneksi nyt ollaan jo keväässä ja auringon valo saa auttaa parantamaan väsyneet mielet.
Nyt koitan muutaman sanasen sanoa...

Tämän kevättalven aikana olemme saaneet mitä halusimmekin; näkyvyyttä Tourettelle ja paniikkihäiriölle.
Miljoonat kiitokset siitä kaikille teille, jotka olette jakaneet meidän juttuja somessa.
Saamme edelleen viikoittain kymmeniä viestejä, joihin yritämme parhaamme mukaan vastata. :)
Kiitos kaikista kauniista sanoista ja tsempeistä, niistä on ollut oikeasti apua. Toivon, että myös me olemme voineet osaltamme auttaa muita.

Samalla kun TS saa näkyvyyttä, olemme joutuneet miettimään minkä verran haluamme sitä itsellemme. Meistä kun kumpikaan ei ole koskaan hinkunut millään lailla "julkisuuteen".
Sillä vaikka olemmekin saaneet tuhansia ja taas tuhansia kannustavia viestejä/kommentteja, niin kyllä ne muutamat ilkeät ja veemäiset silti tuntuvat kurjalta. Siksi sitä miettii tarkkaan mihin kaikkiin juttuihin lähtee mukaan. Ja siksi meidän sivulle saa eston samantien, jos ilkeän kommentin on ainoastaan tarkoitus aiheuttaa pahaa mieltä. JP on saanut sitä ihan riittävästi elämänsä aikana.
Mutta onneksi 99,9% kaikesta palautteesta on positiivista. Yhdessä pystymme muuttamaan asenteita. :)

Kaikkia jänniä juttuja on suunnitteilla, niistä kerron ensi kerralla, sitten kun mulla oikeasti on aikaa ja läppäri edessä.

JP:n tilanne on tällä hetkellä aika hankala, itse asiassa tässä viime päivinä todella hankala. :( Siihen kun yhdistää minun yrittäjyyden (työ kotona) ja kuusi lasta niin ihan aina ei jaksa olla positiivinen.
Toivoa ei silti pidä koskaan menettää.
Kyllä me tästäKIN selvitään.

Ihanaa keväistä viikkoa teille kaikille. Koitan palata asiaan vielä tällä viikolla.


tiistai 26. tammikuuta 2016

Arvontaa Facebookissa!

Meidän eka arvonta käynnissä Facebookissa! 
Käykäähän siis tykkäämässä tästä kuvasta meidän sivuilla. 
Aikas huikea palkinto, vai mitä? ;)


sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Mitäs jos...

Meistä jokainen voi tehdä jotakin toisen hyväksi. 
Sen ei tarvitse olla kallista ja aikaavievää, toki voi olla sitäkin, mutta pienetkin teot voivat olla toiselle suuria. 
Ne asiat mitä itse pidät itsestäänselvänä, etkä aina muista arvostaa, voivat olla jollekin muulle vain kaukainen haave. 


Saimme idean, että tutustuisimme somen kautta erityislapsiperheeseen, jota elämä ei aina ole kohdellut oikeudenmukaisesti. 
Tämän perheen kutsuisimme kesällä mökille ja tarjoaisimme heille tavallisia suomalaisia elämyksiä. 
Mökkisaunaa, uimista, nuotiomakkaraa, muurinpohjalettujen paistoa jne.
Tavallista yhdessäoloa, vertaistukea, ymmärrystä.

Olemme vuorokaudessa saaneet aivan valtavasti viestejä!! 

Olemme todella otettuja siitä, että ihmiset haluavat jakaa tarinansa meille. 
Kuinka kipeitä ja surullisia kohtaloita, mutta silti se valoisuus ja voima, mikä näillä ihmisillä on, on sanoinkuvaamattoman hienoa.
Tämä on todellinen aitiopaikka tarkastella myös omaa suhtautumista elämään ja vastoinkäymisiin. 
Esimerkiksi minä en tiedä, sittenkään, elämän vastoinkäymisistä juuri yhtään mitään.

Minulla on lupa julkaista alla olevat viestit.



---

Haitte erityislapsiperhettä mökillenne... Vähän noloa tarjota itseänsä, mutta tarjoan kuitenkin. 
Eli olen yksinhuoltaja, ja itselläni on tourette (onneksi suht lievä), sekä 12v lapsellani lapsuusiän autismi, sairastettu syöpä, dysfasia, ja muuta fyysistä ongelmaa. Minulla on viisi lasta, joista 4 olen jo maailmalle kasvattanut ja kaikilla on enemmän ja vähemmän erityisyyttä (tourette, asperger, adhd, dysfasia jne). 
Minulta meni kolmisen vuotta sitten terveys, koska elämän stressit ja paineet, sekä traumat nujersivat kehon. Menneisyydessä on siis narsistihelvettiä, yhden lapsen hautaaminen, toisen kliininen kuoleminen ja elvyttäminen ja iso aivoleikkaus, syöpää ja muuta pientä. 
Olen yksin taistellut lasteni puolesta ja menneisyyttä vastaan. Käyn viikottain traumaterapiassa, jotta pääsisin eroon post-traumaattisista stressireaktioista. Olen opiskelija ja elämme kädestä suuhun. En ole pystynyt koskaan lapsilleni tarjoamaan huvipuistoja tai matkoja. Ainoa luxus on katsoa lasten kanssa leffoja ja syödä jotain hyvää joskus. Siksi tuon nyt perheeni eteenne.
On jotain suurta ja ihanaa, että tarjoatte tällaisen mahdollisuuden. Ihailen sitä! Luin kerran sinun blogiasi ja tarinanne. Sinulla on upea sydän! Tällaisia ihmisiä tarvitaan maailmaan!
Toivottavasti löydätte jonkun todella tarvitsevan perheen, sillä uskon, että tarvetta on suuresti pieneen hengähtämiseen monessakin perheessä. Kiitos mahdollisuudesta!!
Sanon myös, että olen vahva ja selviän. Erityisherkkänä ihmisenä ymmärrän muiden suuren tarpeen. Toivon vain suuresti, että elämä antaa ihmisille pieniä ilon hetkiä ja te tuotte siihen mahdollisuuden. Eli en usko, että me olisimme sieltä tarvitsevimmasta päästä, mutta olisi kuitenkin ihanaa...
Kaiken kokemanikin jälkeen näen maailman kauniina ja hyvänä. Haluan iloita elämästä. Tämä kaikki on opettanut nauttimaan pienistä asioista, pienistä hetkistä. Rakentamaan niitä ympärilleni. 
Ne antavat paljon!

---


Hei. Teillä on tosi hyvä fb-sivu. Ihana idea auttaa erityislapsiperhettä. 
Me ollaan perhe joka koostuu äidistä ja kolmesta 5-, 7- ja 9-vuotiaasta pojasta. 
Vanhin pojista on sairastanut syöpää kaksivuotiaasta asti ja kolme vuotta ehdittiin elää siinä uskossa että lapsi ei selviä. 
Loppuvuodesta hoitava lääkäri kuitenkin oli sitä mieltä että syöpä ei välttämättä enää neljättä ja viimeistä kertaa uusikaan. 
Poika on kuitenkin käynyt läpi rankat hoidot ja niistä jää jälkensä loppuelämäksi. 
Minä olen sairastanut masennusta jo kuudetta vuotta josta neljättä vuotta vaikean masennuksen diagnoosilla sairaslomalla. 
Kaksi nuorempaa poikaa onneksi ovat terveitä. 
Asumme kyllä maalla, mutta varsinaisella kesämökillä pojat eivät juuri ole päässeet käymään. Hakemuksia teille tullee kyllä ja kenet valitsettekin, toivottavasti lomakokemuksesta tulee kaikille hieno. 

---


Kesämökki ❤ ai että mä olen haaveillut edes yhdestä viikonlopusta luonnon rauhassa lasten ja koirieni kanssa. 
Ei vaan rahat riitä mökkivuokriin. 
Ei millään.

Mulla on 2 adhd-lasta, toisella vaikea oireilu uhmakkuushäiriön vuoksi. Ei tahdo mahtua mihinkään normeihin missään. Kolmasluokkalaista on siirretty luokalta toiselle jo 4 kertaa. Nyt tammikuussa siirtyi pienryhmäopetukseen viiden oppilaan luokkaan. Kaikkien mielestä hankala lapsi,  äidin (eli minun) mielestäni ihana herkkä poika jolla on huumorintajua vaikka muille jakaa!

Itselläni on vaikea aivopainesairaus jonka vuoksi mulle tehtiin aivokirurginen operaatio kesäkuussa 2014. Selkäydinleikkaus on tehty neljä kertaa, ensimmäisen kerran  tammikuussa 2013. Tämän lisäksi elän paniikki-ahdistus-oireiden kanssa, ja vaivanani on myös toistuva vakava-asteinen masennus. Olen siis työkyvyttömyyseläkkeellä, ainakin tämän vuoden loppuun. 
Töissä olen ollut viimeksi v.2012. 
Minulla oli ihana työ ja vakituinen työsuhde on edelleen olemassa, työkyky vain on mennyttä.

Lasteni isä on kuollut v.2008. 
Olen lasteni kanssa aina.  Yksinhuoltajaäiti siis. 
V.2009 (ennen omaa sairastumisen eskaloitumista) halusin lapsilleja itselleni jotain hyvää, ja ostin isolla lainalla meille omakotitalon. 
Talo oli hometalo, eikä päästy siihen muuttamaan. 
Neljä vuotta kamppailin talo  myyjien kanssa. 
Marraskuussa 2013 sain vihdoin myytyä talon remonttifirmalle, mutta minulle jäi velkaa 50 tuhatta. Pienistä tuloistani lyhennän asuntovelkaa ja asumme vuokralla. Mihinkään ylimääräiseen ei jää ikinä rahaa. Eikä saada soskusta mitään, koska siellä ei oteta asuntolainan lyhennyksiä huomioon, koska emme asu siellä talossa. Maksan siis tyhjästä emmekä saa tukia. 
Yhtä helvettiä välillä suoraan sanottuna.
Ihana olisi joskus päästä viettämään mökki-elämää, edes pieneksi hetkeksi. Haaveeksi vain jäänyt.
Kiitos kun jaksoit lukea. 

---

Mä olen sanaton.
Toivon, että myös sulla tuntuu jossakin ja mietit, mitä voisit tehdä.

Mikään tässä elämässä ei ole itsestäänselvää.



Mekin kun muutkin! :D

Koska KAIKKI arpoo nykyään somessa pipoja, niin tottakai meidänkin pitää. :D

Tämä meidän pipo-malli on vielä suunnittelijan tietokoneella, 
mutta ai että se näyttää jo nyt niin hienolta!!! :D