Siirry pääsisältöön

Kiiltokuvaelämää

Jotenkin hirveän haastavaa tämä elämä välillä. Tai olisi jos välittäisi.
Kaiken pitäisi olla niin kovin täydellistä.
Pitäisi olla täydellinen työssään, pitäisi olla täydellinen puoliso/isä/äiti, pitäisi osata käyttäytyä, kodin pitäisi olla viimeisen päälle tiptop, lasten pitäisi olla täydellisesti kasvatettuja ja hyviä koulussa ja kaikenlisäksi sun pitäisi näyttää aina tyrmäävän hyvältä ja mielellään et saisi vanheta ollenkaan. Koskaan.
Helppoa!
Ja sitten yrität ottaa siitä sun täydellisestä elämästä täydellisiä kuvia ja jakaa ne täydellisten päivitysten kanssa someen, koska KAIKKIEN MUIDENKIN elämä on sellaista, ja nimenomaan somessa, täydellistä.
Eikös vaan ookkin? Olette huomanneet saman? ;)

---

Mä olen itse jotenkin tosi kyllästynyt kaikkeen feikkiin. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän jaksan mitään liirumlaarumdiibadaabaa.
Ei kiinnosta niinku vähääkään.
Haluan aitoja ihmisiä ympärilleni, sellaisia, jotka ovat juuri omia itsejään. Oli ne sitten mitä vaan, kunhan eivät esitä.
Ei mitään liian siloiteltua tai suorittamista. Eikä varsinkaan kulissia.
Turhamaisuuskin on mun elämässä nykyään täysin out.
Kysyin yksi päivä JP:ltä, että haluaisiko hän, että mä meikkaisin arkena enemmän.
Miksi haluaisin, musta on ihanaa että sä tuoksut aina niin hyvälle, se vastasi.
Tuntui kivalta.

Ei vaan, olen se minäkin turhamainen.
Viikkoa ennen meidän häitä lapsiin iski märkärupi.
Jep. Märkärupi. Se mitä jokainen morsian toivoo lärviinsä elämänsä tärkeimpänä päivänä.
Koko viikon uin käsidesissä ja vetelin antibioottikuurin, just in case.
Koska jos mun naamaan olisi ilmestynyt yksikin keltaista mähmää valuva rupi, olisin varmaan tappanut jonkun.
Ei onneksi ilmestynyt.
Vältin vankilan.
Noh, olihan mullakin sit hääpäivänä hiustenpidennykset ja tekoripset, purkkirusketusta ja push-upit.
Että juu, ihan niin aito en minäkään osaa olla, että ilman olisin selvinnyt.
Mutta noin niinkuin yleisesti ottaen, onko ihmiset enää aitoja? Mitä se oikeastaan edes tarkoittaa tänä päivänä? Enkä mä tarkoita pelkkää ulkonäköä. En todellakaan.
Mitä niiden täydellisten facebook-päivitysten ja instagram-kuvien takana on?
Mä joskus kuvittelen, esim. jonkun uuden ihmisen tavatessani, että millainen hän olisi kesäiltana mökkisaunassa, ilman meikkiä, ilman tekohiuksia, ilman litistäviä ja muotoilevia alusvaatteita, kun kaikki turha on riisuttu.
Kun kukaan muu ei olisi paikalla katsomassa ja kuulemassa.
Kun ei päivitettäisi facebook-statusta.
Kun ei olisi filttereitä.
Että siinä kun me istuttaisiin pyyhkeet päällä rantakivellä ja katseltaisiin järvelle, olisiko meillä puhuttavaa?
Ja vaikka ei puhuttaisi, olisiko meillä aito yhteys?


JP:n on pakko olla aito. Tourettea ei voi piilottaa meikkivoiteen alle.
Ehkä mä juuri siksikin rakastan sitä. Se on mitä se on. Piste.
Ja koska olen kyllästynyt kaikkeen epäaitoon ja ulkokultaiseen esitykseen, niin JP:n tourette on tavallaan myös niin...siistiä.
Se järkyttää ihmisiä.
Se tärisyttää ihmisten tuttua ja normaalia elämää.
Sitä jossa on, ainakin ihmisten ilmoilla, kultareunat.
Se poikkeaa aivan täysin kaikesta siitä, miten kuuluisi olla. 

JP on joskus kysynyt multa, että häpeänkö mä häntä?
Juu häpeän, useinkin. Ja paljon.
Mutta koskaan sillä ei ole mitään tekemistä touretten kanssa. ;)
Se on muuten vaan ääliö.
Mun oma, rakas, AITO ääliö.

---

On ollut kiva saada palautetta siitä, kuinka "virkistävän raikas ja aito" meidän blogi on. Vaikka onkin vielä aivan alkutaipaleellaan. Kiitos kaikista ihanista kommenteista! Niitä on tullut PALJON! <3
Monet blogit ovat nekin niin kovin täydellisiä, eikä siinä tietenkään mitään väärää ole, kauneutta tähän maailmaan tarvitaankin. :)
Mutta me halutaan olla vähän erilaisia.
Kertoa meidän elämästä, ilman että tekemällä tehtäisiin siihen niitä kultareunoja.

Toki voisin kertoa blogissa kauniin (tosi)tarinan esimerkiksi meidän viime joulusta, tähän tyyliin:

Oli jouluaatto vuonna 2014. 
Olin herännyt aamulla aikaisin, jotta ehtisin valmistella kaiken ennen muun perheen heräämistä. 
Riisipuuro porisi hiljalleen punaisessa emalikattilassa, kanelit ja sokerit odottivat kauniissa purkeissaan. 
Kinkku tuoksui huumaavasti uunissa, kohta voisin ottaa sen pois ja sipaista sinappikuorrutteen päälle. Kuinka hyvältä se maistuisikaan! 
Radiossa soi "Sydämeeni joulun teen" ja kaikki tuntui niin rauhalliselta ja hyvältä. 
Minä, jouluihminen, elin vuoden parhaimman päivän aamua.
Kuusi kimmelsi olohuoneessa, se kolmas, minkä kelpuutin sisälle asti. 
Nätisti taitellut servietit odottivat pöydällä hopealusikoiden vieressä.
Sohvatyynyt paikoillaan, matot suorassa, ei yhtään lelua missään, ei ainuttakaan puhelimen laturia pitkin poikin keittiön tasoja, 
ei punaviini glögi-tahroja juuri silitetyllä pellavaliinalla. 
Kymmenissä kynttilöissä lepatti liekki.
Ulkona satoi lunta, ah ihanaa, valkea joulu.
Kaikki täydellistä.
Se sellainen Disney-moment, you know, kuin Ankkalinnassa konsanaan. 
Se pienen pieni hetki, kun kaikki on valmiina. 
Hetki ennen kaaosta ja ylihysteerisiä kakaroita.
Äidit tietää ja ymmärtää mitä tarkoitan.
Ja kas, sieltä se mun unelmieni mieskin heräsi, tulee olohuoneeseen ja sanoo "Huomenta rakas". 


Noniin. Tähän mä voisin blogi-kirjoitukseni lopettaa.
Laittaa muutamat kauniit kuvat emalikattilasta, servieteistä ja kuusenkoristeista.
Toivottaa kaikille Kaunista Joulua.


Mutta ehei, mun Disney-moment jatkuu...kelataas vähän taaksepäin..


Ja kas, sieltä se mun unelmieni mieskin heräsi, tulee olohuoneeseen ja sanoo "Huomenta rakas...
...joko se puuro olis pikkuhiljaa valmista, mulla on helvetinmoinen nälkä."


Käännyn.


Ja siinä keskellä, siinä keskellä sitä mun täydellistä Disney-hetkeä, 
sen mun täydellisen kuusen vieressä seisoo mies.
Mies, joka on mun ikioma täydellinen, mutta...





Se on alasti.
Ja rapsuttaa muniaan.
Ja pieraisee.





On hetkiä, jolloin JP saa mut aivan sanattomaksi.
Tuo oli sellainen hetki.
Pienen tyrmistyksen jälkeen repesin nauruun.

Haluatko nähdä mitä tällä puurokauhalla voi myös tehdä?! 
Häivy mun kiiltokuvasta! :D





Kommentit

  1. Mä niin repesin!! 😂 Jotenkin voin kuitenkin samaistua tähän loppuosioon tuon oman "normaalin" aviomieheni kohdalla... Joulua ootellessa. 💖

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan samaa ajattelin tätä lukiessa ja nauraessa! :D <3

      ~Neea~

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Loma Kotkassa elokuussa 2016

Me olemme mökki-ihmisiä. Ja järvi-ihmisiä. Emme ollenkaan hotelli tai meri-ihmisiä.
Tai niin me ainakin vielä pari viikkoa sitten luulimme.  Kun Jyrkilän Liikenteen taksi kurvasi elokuisena perjantai-iltapäivänä kotipihaamme ja ihana kuski Anna-Leena kantoi kassit auton perään, alkoi reissu, joka aikas pian muutti mielipiteemme; valkoiset lakanat ja valmiiksi katettu aamiainen - eiiiiii sittenkään kovin huono vaihtoehto, aina silloin tällöin. ;)
Viime talvena kotkalaisen Ravintola Vaakun yrittäjä Niina Utter otti meihin yhteyttä.  Hän kutsui meidän koko perheen viettämään kesäistä viikonloppua merikaupunki Kotkaan.  Meidän ei tarvitsisi kuin saapua paikalle, he hoitaisivat loput.  Se tuntui sen verran uskomattomalta, että ihan heti emme uskaltaneet uskoa, saati sanoa lapsille mitään. Pelkäsimme, että jos juttu ei jostain syystä toteudukkaan, he pettyisivät. 
Mutta totta se sitten oli ja niin vain huomasimme istuvamme siinä äsken mainitussa taksissa matkalla Kotkaan.  Jo pelkästään se

Kun salainen toivomus todeksi muuttui

Reilu pari vuotta sitten, ystävän viiskymppisillä, tapahtui kummia.
Jotain, mikä ehkä osaltaan johti siihen missä olemme nyt.

Olin vessassa puuteroimassa nenääni ja JP jäi yksin juhlasaliin, kymmenien vieraiden ihmisten kanssa. Yritin kiirehtiä pian takaisin, koska tiesin häntä ahdistavan uppo-outojen ihmisten seura.
Ihme, että suostui lähtemään koko juhliin, niin paljon TS häntä ahdisti ja hävetti tuolloinkin.

Siitä ei edes puhuttu.



Matkalla takaisin saliin kuulin naurunremakkaa ja kun pääsin ovelle, näkymä oli tämä:
JP oli koko porukan edessä, kaikkien katseet kääntyneinä häntä kohti. Fläppitaulun ja tussin kanssa hän piti jotain kummallista omaa stand up-showta?!
Tosta noin vaan, kylmiltään, valmistautumatta.
Aiheena hyvä ystävänsä synttärisankari.
Ihmiset nauroivat mahat kippurassa.
WTF? :D
Noh, istuin alas kuuntelemaan ja pakko myöntää, JP oli ihan hiton hyvä!
Silloin heräsi ensi kertaa ajatus siitä, että voisikohan olla mahdollista, että jonain päivänä, hän voisi pitää luen…

Vitun spermanen läski ämmä mä nain sua perseeseen!

Järkytys! Eikö olekin kamalaa? Joku oikeasti kirjoittaa näin netissä, julkisesti, omalla nimellään?
Tekeekö mieli ilmoittaa jonnekin sopimattomasta sisällöstä?

Ennen sitä, lue eteenpäin.

Kysehän on siis Touretten syndroomasta johon liittyy coprolaliaa (pakonomainen tarve sanoa/toistaa rumia sanoja). Kaikilla sitä ei ilmene, mutta JP:llä se on vahvasti mukana.


Pyydän sinua kuvittelemaan...

Kuvittele, että voisit sanoa tuon otsikon lauseen koska vaan, missä vaan ja kelle vaan.
Lapsesi opettajalle? Kassaneidille? Anopille?
Kuvittele, että et voisi mitenkään estää sitä? Se vaan tulisi suustasi ulos.
Miltä se tuntuisi? Tekisikö mieli vajota maan sisään?

Tekisi.

Kuvittele oikein tarkkaan:
"Vitun spermanen läski ämmä mä nain sua perseeseen."
Puistattaako?

Kuvittele, että sanoisit, huutaisit, vittua monta kymmentä kertaa päivässä. Missä vaan.
Tai kusipäätä, homoa, runkkaria? Kaikkea putkeen minuutin ajan.
Lujaa.
Niin että henki meinaisi loppua.
Kuvittele, että MITÄÄN NÄISTÄ ET TARKOI…