Siirry pääsisältöön

Myrskyluodolla

Ei varmasti ole suomalaista, joka ei tunnistaisi Myrskyluodon Maijan sävelmää.
Itsellenikin se on ollut tuttu "aina" ja aiheuttanut kylmiä väreitä, vaikken Maijan ja Jannen tarinaa täysin tuntenutkaan.
En ennen kuin viime keväänä, jolloin ostin tv-sarjan dvd:t.

Kaksi iltaa makasin sängyssä kuulokkeet päässä, läppäri sylissä, ja sukelsin tuntikausiksi 1800-luvulle Ahvenanmaan saaristoon.
Mies hoiti lapset ja kodin iltatouhut, mä en ollut tällä vuosituhannella.

Kuinka se menikään ihon alle!

Se karu ja kova elämä!

Yksinkertaista.
Kaunista.
Sellaista mitä ei tänä päivänä enää ole.
Mies ja nainen tekevät kumpikin kovaa työtä, itseään säästämättä.
Elämä on todella vaikeaa ja raskasta luonnon armoilla.
Ei ole nettiä, blogeja eikä kännyköitä. Ei ilmalämpöpumppuja tai mikroaaltouuneja.
Koskaan ei tiedä, palaako toinen mereltä enää kotiin.
Silti elämää jatketaan, uskotaan ja toivotaan.
Menetetään paljon ja vielä sitäkin enemmän.

Ja silti, kaiken sen keskellä, he rakastavat toisiaan enemmän kuin mitään. 
Se kosketti, eikä taitoni riitä kuvaamaan sanoin sitä, että kuinka paljon.

Sen jälkeen oli selvää, että kun elokuussa kohtaamme kirkon käytävällä ja kuljemme yhdessä kohti alttaria, urut soittavat Myrskyluodon Maijaa.

---

Meillä myrskyää. Usein. Ja useimmiten se myrsky on minun synnyttämä.
Myönnän.
Minä en ole se nöyrä ja hiljainen Maija, vaikka joskus ehkä haluaisinkin.
Tai en tiedä haluaisinko, mutta ehkä olisi sopivaa olla. Edes joskus.
Osaa se tuo toinenkin kyllä, ei sen puoleen. Ainakin laineita tehdä.
Se on hyvä, koska pelkkää tasaista ja tyyntä en kestäisi koskaan.

Mutta ehkä siksi uskallan nostattaa sen myrskyn, koska tiedän toisen kestävän sen kuin kallio. Sekunnissa voi peilityyni, rauhallinen ja auringosta kimalteleva vesi muuttua mustaksi raivoavaksi kaaokseksi, jossa vaahtopäitä ei säästellä.
Itse Ahtikin painuu piiloon merensä pohjaan. Enkä kyllä ihmettele yhtään.

Ja silti se kallio on siinä ja pysyy. Melkein ärsyttävän vakaana ja rauhallisena.
Vaikkei se meri sitä ihan aina ansaitsisikaan.

---

Arki on tietenkin ihan erilaista tällä vuosituhannella, mutta jotain samaa siinä kumminkin on. Tehdään työtä, välillä on raskasta, kasvatetaan lapsia, sairastutaan, huomisesta ei tiedä.
Oma Janneni ei tällä hetkellä lähde, ei pysty lähtemään mihinkään yksin, minun ei Maijan tavoin tarvitse odottaa, mutta silti aina välillä pelottaa että mitäs jos...

Kun rakastaa paljon, tietää kuinka paljon voi myös menettää. 

Mutta ehkä juuri tieto siitä auttaa muistamaan, kuinka onnellinen tästä hetkestä pitää olla.
Ja että välillä sen merenkin pitää olla, pitää haluta olla, se kallio.


Ja haluaahan se.
Se tahtoo olla.


Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Loma Kotkassa elokuussa 2016

Me olemme mökki-ihmisiä. Ja järvi-ihmisiä. Emme ollenkaan hotelli tai meri-ihmisiä.
Tai niin me ainakin vielä pari viikkoa sitten luulimme.  Kun Jyrkilän Liikenteen taksi kurvasi elokuisena perjantai-iltapäivänä kotipihaamme ja ihana kuski Anna-Leena kantoi kassit auton perään, alkoi reissu, joka aikas pian muutti mielipiteemme; valkoiset lakanat ja valmiiksi katettu aamiainen - eiiiiii sittenkään kovin huono vaihtoehto, aina silloin tällöin. ;)
Viime talvena kotkalaisen Ravintola Vaakun yrittäjä Niina Utter otti meihin yhteyttä.  Hän kutsui meidän koko perheen viettämään kesäistä viikonloppua merikaupunki Kotkaan.  Meidän ei tarvitsisi kuin saapua paikalle, he hoitaisivat loput.  Se tuntui sen verran uskomattomalta, että ihan heti emme uskaltaneet uskoa, saati sanoa lapsille mitään. Pelkäsimme, että jos juttu ei jostain syystä toteudukkaan, he pettyisivät. 
Mutta totta se sitten oli ja niin vain huomasimme istuvamme siinä äsken mainitussa taksissa matkalla Kotkaan.  Jo pelkästään se

Kun salainen toivomus todeksi muuttui

Reilu pari vuotta sitten, ystävän viiskymppisillä, tapahtui kummia.
Jotain, mikä ehkä osaltaan johti siihen missä olemme nyt.

Olin vessassa puuteroimassa nenääni ja JP jäi yksin juhlasaliin, kymmenien vieraiden ihmisten kanssa. Yritin kiirehtiä pian takaisin, koska tiesin häntä ahdistavan uppo-outojen ihmisten seura.
Ihme, että suostui lähtemään koko juhliin, niin paljon TS häntä ahdisti ja hävetti tuolloinkin.

Siitä ei edes puhuttu.



Matkalla takaisin saliin kuulin naurunremakkaa ja kun pääsin ovelle, näkymä oli tämä:
JP oli koko porukan edessä, kaikkien katseet kääntyneinä häntä kohti. Fläppitaulun ja tussin kanssa hän piti jotain kummallista omaa stand up-showta?!
Tosta noin vaan, kylmiltään, valmistautumatta.
Aiheena hyvä ystävänsä synttärisankari.
Ihmiset nauroivat mahat kippurassa.
WTF? :D
Noh, istuin alas kuuntelemaan ja pakko myöntää, JP oli ihan hiton hyvä!
Silloin heräsi ensi kertaa ajatus siitä, että voisikohan olla mahdollista, että jonain päivänä, hän voisi pitää luen…

Vitun spermanen läski ämmä mä nain sua perseeseen!

Järkytys! Eikö olekin kamalaa? Joku oikeasti kirjoittaa näin netissä, julkisesti, omalla nimellään?
Tekeekö mieli ilmoittaa jonnekin sopimattomasta sisällöstä?

Ennen sitä, lue eteenpäin.

Kysehän on siis Touretten syndroomasta johon liittyy coprolaliaa (pakonomainen tarve sanoa/toistaa rumia sanoja). Kaikilla sitä ei ilmene, mutta JP:llä se on vahvasti mukana.


Pyydän sinua kuvittelemaan...

Kuvittele, että voisit sanoa tuon otsikon lauseen koska vaan, missä vaan ja kelle vaan.
Lapsesi opettajalle? Kassaneidille? Anopille?
Kuvittele, että et voisi mitenkään estää sitä? Se vaan tulisi suustasi ulos.
Miltä se tuntuisi? Tekisikö mieli vajota maan sisään?

Tekisi.

Kuvittele oikein tarkkaan:
"Vitun spermanen läski ämmä mä nain sua perseeseen."
Puistattaako?

Kuvittele, että sanoisit, huutaisit, vittua monta kymmentä kertaa päivässä. Missä vaan.
Tai kusipäätä, homoa, runkkaria? Kaikkea putkeen minuutin ajan.
Lujaa.
Niin että henki meinaisi loppua.
Kuvittele, että MITÄÄN NÄISTÄ ET TARKOI…