Siirry pääsisältöön

Myrskyluodolla

Ei varmasti ole suomalaista, joka ei tunnistaisi Myrskyluodon Maijan sävelmää.
Itsellenikin se on ollut tuttu "aina" ja aiheuttanut kylmiä väreitä, vaikken Maijan ja Jannen tarinaa täysin tuntenutkaan.
En ennen kuin viime keväänä, jolloin ostin tv-sarjan dvd:t.

Kaksi iltaa makasin sängyssä kuulokkeet päässä, läppäri sylissä, ja sukelsin tuntikausiksi 1800-luvulle Ahvenanmaan saaristoon.
Mies hoiti lapset ja kodin iltatouhut, mä en ollut tällä vuosituhannella.

Kuinka se menikään ihon alle!

Se karu ja kova elämä!

Yksinkertaista.
Kaunista.
Sellaista mitä ei tänä päivänä enää ole.
Mies ja nainen tekevät kumpikin kovaa työtä, itseään säästämättä.
Elämä on todella vaikeaa ja raskasta luonnon armoilla.
Ei ole nettiä, blogeja eikä kännyköitä. Ei ilmalämpöpumppuja tai mikroaaltouuneja.
Koskaan ei tiedä, palaako toinen mereltä enää kotiin.
Silti elämää jatketaan, uskotaan ja toivotaan.
Menetetään paljon ja vielä sitäkin enemmän.

Ja silti, kaiken sen keskellä, he rakastavat toisiaan enemmän kuin mitään. 
Se kosketti, eikä taitoni riitä kuvaamaan sanoin sitä, että kuinka paljon.

Sen jälkeen oli selvää, että kun elokuussa kohtaamme kirkon käytävällä ja kuljemme yhdessä kohti alttaria, urut soittavat Myrskyluodon Maijaa.

---

Meillä myrskyää. Usein. Ja useimmiten se myrsky on minun synnyttämä.
Myönnän.
Minä en ole se nöyrä ja hiljainen Maija, vaikka joskus ehkä haluaisinkin.
Tai en tiedä haluaisinko, mutta ehkä olisi sopivaa olla. Edes joskus.
Osaa se tuo toinenkin kyllä, ei sen puoleen. Ainakin laineita tehdä.
Se on hyvä, koska pelkkää tasaista ja tyyntä en kestäisi koskaan.

Mutta ehkä siksi uskallan nostattaa sen myrskyn, koska tiedän toisen kestävän sen kuin kallio. Sekunnissa voi peilityyni, rauhallinen ja auringosta kimalteleva vesi muuttua mustaksi raivoavaksi kaaokseksi, jossa vaahtopäitä ei säästellä.
Itse Ahtikin painuu piiloon merensä pohjaan. Enkä kyllä ihmettele yhtään.

Ja silti se kallio on siinä ja pysyy. Melkein ärsyttävän vakaana ja rauhallisena.
Vaikkei se meri sitä ihan aina ansaitsisikaan.

---

Arki on tietenkin ihan erilaista tällä vuosituhannella, mutta jotain samaa siinä kumminkin on. Tehdään työtä, välillä on raskasta, kasvatetaan lapsia, sairastutaan, huomisesta ei tiedä.
Oma Janneni ei tällä hetkellä lähde, ei pysty lähtemään mihinkään yksin, minun ei Maijan tavoin tarvitse odottaa, mutta silti aina välillä pelottaa että mitäs jos...

Kun rakastaa paljon, tietää kuinka paljon voi myös menettää. 

Mutta ehkä juuri tieto siitä auttaa muistamaan, kuinka onnellinen tästä hetkestä pitää olla.
Ja että välillä sen merenkin pitää olla, pitää haluta olla, se kallio.


Ja haluaahan se.
Se tahtoo olla.


Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Vitun spermanen läski ämmä mä nain sua perseeseen!

Järkytys! Eikö olekin kamalaa? Joku oikeasti kirjoittaa näin netissä, julkisesti, omalla nimellään?
Tekeekö mieli ilmoittaa jonnekin sopimattomasta sisällöstä?

Ennen sitä, lue eteenpäin.

Kysehän on siis Touretten syndroomasta johon liittyy coprolaliaa (pakonomainen tarve sanoa/toistaa rumia sanoja). Kaikilla sitä ei ilmene, mutta JP:llä se on vahvasti mukana.


Pyydän sinua kuvittelemaan...

Kuvittele, että voisit sanoa tuon otsikon lauseen koska vaan, missä vaan ja kelle vaan.
Lapsesi opettajalle? Kassaneidille? Anopille?
Kuvittele, että et voisi mitenkään estää sitä? Se vaan tulisi suustasi ulos.
Miltä se tuntuisi? Tekisikö mieli vajota maan sisään?

Tekisi.

Kuvittele oikein tarkkaan:
"Vitun spermanen läski ämmä mä nain sua perseeseen."
Puistattaako?

Kuvittele, että sanoisit, huutaisit, vittua monta kymmentä kertaa päivässä. Missä vaan.
Tai kusipäätä, homoa, runkkaria? Kaikkea putkeen minuutin ajan.
Lujaa.
Niin että henki meinaisi loppua.
Kuvittele, että MITÄÄN NÄISTÄ ET TARKOI…

Heippahei.

Mä kuulkaas ajattelin ryhdistäytyä tämän blogin kanssa. Ihan vaikka vaan senkin takia, että tiedän mm. somettomien sukulaisten täällä vierailevan ja onhan se nyt tylsää, kun ei mitään uutta kuulu kuukausiviikkokausiin.
Ollaan myös saatu palautetta, kuinka virkistävää on lukea (tai olisi lukea ;)) tavallisen perheen tavallisesta arjesta. Ilman mitään turhia kiiltokuvia ja filttereitä. Semmoisesta arjesta, mitä meillä suurimmalla osalla suomalaisista on. :)

Eli hei, voin yrittää olla aktiivisempi.
Jokaista uutta juttua en facebookkiin linkkaa, instagramiin ehkä joo..mutta katsotaan. :)

Mitäs meille kuuluu.
Ihan tavallista syyskuuta oikeastaan.
Lasten koulut ovat alkaneet ja ovat hyvässä vauhdissa, JP:n terveys..no...vaihtelee, siitä tarkemmin toisessa postauksessa.
Ja mulla töitä riittää hoitolasten kanssa, ihania minejä ovat.

En muuten tiedä mistä johtuu, mutta mä olen melkein odottanut, että nämä syyskuun aurinkoiset päivät vähenisivät ja tulisi kunnon syksy?! Eihän siinä ole mitään j…

Loma Kotkassa elokuussa 2016

Me olemme mökki-ihmisiä. Ja järvi-ihmisiä. Emme ollenkaan hotelli tai meri-ihmisiä.
Tai niin me ainakin vielä pari viikkoa sitten luulimme.  Kun Jyrkilän Liikenteen taksi kurvasi elokuisena perjantai-iltapäivänä kotipihaamme ja ihana kuski Anna-Leena kantoi kassit auton perään, alkoi reissu, joka aikas pian muutti mielipiteemme; valkoiset lakanat ja valmiiksi katettu aamiainen - eiiiiii sittenkään kovin huono vaihtoehto, aina silloin tällöin. ;)
Viime talvena kotkalaisen Ravintola Vaakun yrittäjä Niina Utter otti meihin yhteyttä.  Hän kutsui meidän koko perheen viettämään kesäistä viikonloppua merikaupunki Kotkaan.  Meidän ei tarvitsisi kuin saapua paikalle, he hoitaisivat loput.  Se tuntui sen verran uskomattomalta, että ihan heti emme uskaltaneet uskoa, saati sanoa lapsille mitään. Pelkäsimme, että jos juttu ei jostain syystä toteudukkaan, he pettyisivät. 
Mutta totta se sitten oli ja niin vain huomasimme istuvamme siinä äsken mainitussa taksissa matkalla Kotkaan.  Jo pelkästään se