Siirry pääsisältöön

Terveisiä Taivaaseen


Näin Pyhäinpäivänä sitä aina hiljentyy muistelemaan heitä,
jotka ovat jo tuolla jossain. 
Ikävä on joka vuosi yhtä musertava.
Aivan liian aikaisin päättyneitä elämiä...

Sytytän kynttilät.
Huokaisen.



Dream as if you´ll live forever, LIVE as if you only have today.

Näin lukee meidän olohuoneen seinällä olevassa taulussa.
Voi kun osaisin elää aina ja koko ajan tuon mukaan!
Koskaan kun ei tiedä, onko aikaa paljon vain vähän.
Onneksi ei tiedä, mutta nykyihminen tuntuu unohtavan elämän rajallisuuden.

Joka päivä yritän muistaa olla kiitollinen tästä kaikesta mitä meillä on.
Vaikka paljon on vaikeuksiakin, mutta silti, elämältä kaiken sain. 
En keksi yhtään mitään sellaista, mitä minulta puuttuisi ja mitä tarvitsisin onnelliseen elämään.
Meillä ON kaikki.


Viittaan taas meidän häihin, mutta jossain kohtaa hääiltaa muistan ajatelleeni kuolemaa.
Katselin meidän vieraita, heitä, jotka olivat varanneet kesän viimeisen lauantain vain meitä varten.
Pukeneet kauniit vaatteet päälleen, ajaneet satoja kilometrejä, 
vain meitä varten.
Ja heillä näytti olevan hauskaa.
Näyttivät onnelisilta. Näyttivät onnellisilta myös meidän puolesta.
Naurua ja tanssia.
Katselin meidän kauniita ja terveitä lapsia ja mun rakastavaa miestäni.
Miksi juuri minä? Miksi juuri mulle, on suotu tämä kaikki?
Ja silloin mä ajattelin, että jos kuolisin huomenna, tai vaikka heti,
kuolisin onnellisena.


Tietenkin sitä toivoo, että saisi elää vielä vuosikymmeniä.
Kaikkien rakkaiden kanssa. Terveenä.
Että elämä menisi niin kuin sen kuuluu mennä.
Nyt on nämä ruuhkavuodet tässä.
Lapset kasvavat, jossain kohtaa muuttavat kotoa pois.
Löytäisivät oman paikkansa elämässä ja olisivat onnellisia.
Me oltaisiin edelleen yhtä rakastuneita, meistä tulisi vanhoja yhdessä.
Saataisiin lapsenlapsia.
Eikä kukaan koskaan jättäisi meitä.



Elämäni kamalimpia ja musertavimpia hetkiä oli,
kun juuri yllättäen isänsä menettänyt lapsi kysyi multa,
aikuiselta, joka tietää kaikkeen vastauksen, koska on aikuinen, 
että miksi mun isä kuoli?


Enkä mä tiennyt.

Mulla ei ollut vastausta.

Ei ole edelleenkään.
Ei vaikka eläisin sata vuotta.



Mutta ihminen elää niin kauan kuin hänet muistetaan.
Että kun sinä nyt siellä ehkä mahdollisesti valmistaudut Halloween-bileisiin (mikä on tietenkin hyvä juttu, elämässä ei voi koskaan olla liikaa juhlaa),
niin pysähdy ihan hetkeksi.
Sytytä, vaikka vain mieleesi, kynttilä, jollekin jo poisnukkuneelle rakkaalle.
Mitä sanoisit hänelle, jos vielä kerran saisit nähdä?
Vaiko vain halaisit ja olisit ihan hiljaa?
Entä oletko koskaan ajatellut, että oman vuorosi koittaessa, miten sinut muistetaan sen jälkeen?
Annoitko rakkautta?

Ja ehkä vielä tärkeämpää, osasitko ottaa sitä vastaan?



Elämänmakuista Pyhäinpäivää kaikille. :)

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Vitun spermanen läski ämmä mä nain sua perseeseen!

Järkytys! Eikö olekin kamalaa? Joku oikeasti kirjoittaa näin netissä, julkisesti, omalla nimellään?
Tekeekö mieli ilmoittaa jonnekin sopimattomasta sisällöstä?

Ennen sitä, lue eteenpäin.

Kysehän on siis Touretten syndroomasta johon liittyy coprolaliaa (pakonomainen tarve sanoa/toistaa rumia sanoja). Kaikilla sitä ei ilmene, mutta JP:llä se on vahvasti mukana.


Pyydän sinua kuvittelemaan...

Kuvittele, että voisit sanoa tuon otsikon lauseen koska vaan, missä vaan ja kelle vaan.
Lapsesi opettajalle? Kassaneidille? Anopille?
Kuvittele, että et voisi mitenkään estää sitä? Se vaan tulisi suustasi ulos.
Miltä se tuntuisi? Tekisikö mieli vajota maan sisään?

Tekisi.

Kuvittele oikein tarkkaan:
"Vitun spermanen läski ämmä mä nain sua perseeseen."
Puistattaako?

Kuvittele, että sanoisit, huutaisit, vittua monta kymmentä kertaa päivässä. Missä vaan.
Tai kusipäätä, homoa, runkkaria? Kaikkea putkeen minuutin ajan.
Lujaa.
Niin että henki meinaisi loppua.
Kuvittele, että MITÄÄN NÄISTÄ ET TARKOI…

Heippahei.

Mä kuulkaas ajattelin ryhdistäytyä tämän blogin kanssa. Ihan vaikka vaan senkin takia, että tiedän mm. somettomien sukulaisten täällä vierailevan ja onhan se nyt tylsää, kun ei mitään uutta kuulu kuukausiviikkokausiin.
Ollaan myös saatu palautetta, kuinka virkistävää on lukea (tai olisi lukea ;)) tavallisen perheen tavallisesta arjesta. Ilman mitään turhia kiiltokuvia ja filttereitä. Semmoisesta arjesta, mitä meillä suurimmalla osalla suomalaisista on. :)

Eli hei, voin yrittää olla aktiivisempi.
Jokaista uutta juttua en facebookkiin linkkaa, instagramiin ehkä joo..mutta katsotaan. :)

Mitäs meille kuuluu.
Ihan tavallista syyskuuta oikeastaan.
Lasten koulut ovat alkaneet ja ovat hyvässä vauhdissa, JP:n terveys..no...vaihtelee, siitä tarkemmin toisessa postauksessa.
Ja mulla töitä riittää hoitolasten kanssa, ihania minejä ovat.

En muuten tiedä mistä johtuu, mutta mä olen melkein odottanut, että nämä syyskuun aurinkoiset päivät vähenisivät ja tulisi kunnon syksy?! Eihän siinä ole mitään j…

Loma Kotkassa elokuussa 2016

Me olemme mökki-ihmisiä. Ja järvi-ihmisiä. Emme ollenkaan hotelli tai meri-ihmisiä.
Tai niin me ainakin vielä pari viikkoa sitten luulimme.  Kun Jyrkilän Liikenteen taksi kurvasi elokuisena perjantai-iltapäivänä kotipihaamme ja ihana kuski Anna-Leena kantoi kassit auton perään, alkoi reissu, joka aikas pian muutti mielipiteemme; valkoiset lakanat ja valmiiksi katettu aamiainen - eiiiiii sittenkään kovin huono vaihtoehto, aina silloin tällöin. ;)
Viime talvena kotkalaisen Ravintola Vaakun yrittäjä Niina Utter otti meihin yhteyttä.  Hän kutsui meidän koko perheen viettämään kesäistä viikonloppua merikaupunki Kotkaan.  Meidän ei tarvitsisi kuin saapua paikalle, he hoitaisivat loput.  Se tuntui sen verran uskomattomalta, että ihan heti emme uskaltaneet uskoa, saati sanoa lapsille mitään. Pelkäsimme, että jos juttu ei jostain syystä toteudukkaan, he pettyisivät. 
Mutta totta se sitten oli ja niin vain huomasimme istuvamme siinä äsken mainitussa taksissa matkalla Kotkaan.  Jo pelkästään se