Siirry pääsisältöön

Kuka on sinun elämäsi tärkein ihminen?


Kuinka Sinä voit? Kuinka SINÄ jaksat?
Mä tarkoitan nyt sinua, läheinen. 
Sinua, jonka läheisellä on esim. TS, paniikkihäiriö, ADHD, ahdistuneisuushäiriö, erityisherkkyys, kaksisuuntainen mielialahäiriö tms.
Tai vähän kaikkea näistä. Tai joku muu ongelma. Menetys, huoli, mitä vaan.
Tämä ei ole helppo paikka olla ja elää. Olla tässä rinnalla. Eihän?
Tiedät varmasti. 
On päiviä, kun tekisi mieli heittää hanskat tiskiin, pyyhe kehään ja mitänäitäsanontojanytonkaan?
Kun ei ole ammattilainen eikä tarpeeksi puolueeton.
Kun ei aina ymmärrä. Kun ei aina JAKSA.
Kun ei aina edes huvita ymmärtää tai jaksaa.

---

Jokaisella meillä on erilainen tilanne. Niitä ei voi verrata toisiinsa. Eikä pidäkkään.

Meillä on kuusi lasta. Mä olen yrittäjä, yksityinen perhepäivähoitaja.
JP on nyt työkyvytön. Sillä on kaikenlaista. Kaikkea sitä, mistä olen täällä aiemmin kertonut.
Me perustettiin reilu pari vuotta sitten jättisuuri uusioperhe. Vauhdilla.
Meillä on joka päivä 7-12 lasta paikalla. Plus lasten kaverit.
Me tarvittaisiin sata neliötä suurempi talo. Ja lisäksi yksi iso auto, ei kahta tavallista.
Meillä ei ole koskaan hiljaista. JP:n tourettekin on tosi paha tällä hetkellä.
Meillä siis ei todellakaan ole KOSKAAN hiljaista.
Me tehtiin viime syksynä iso remontti. Koko lapsilauman kera.
Meillä oli häät tämän vuoden elokuussa. Joita suunnitteltiin 8 kuukautta. Joka vei ihan järjettömästi energiaa.

Ja nyt sitten:

Koko tämä syksy ollaan ravattu lääkärissä.
JP:ltä leikattiin kaksi viikkoa sitten se kaularanka. Toipuminen ei ole sujunut toivotulla tavalla. Edessä ehkäpä uudet magneettikuvat ja uusi leikkaus.
On ihan kamalaa katsoa, kun toista sattuu! Aivastus tai yskäisy pistää ison miehen polvilleen kivusta ja sähköiskun lailla kipu lyö jokaiseen raajaan. :( Ei tää nyt mene yhtään niin kuin pitäisi.
Tänään kävi korvapolilla tinnituksen takia.
Ja hei, tätä sä et halua kuulla, mutta sillä on myös märkäpaise hanurissa! :D
Kaikenlisäksi sille iski seborrooinen ekseema (tali-ihottuma), hyvin luultavasti stressin aiheuttamana. Että hohhoijaa. Eihän siihen onneksi kuole, mutta silti. On sille nyt jo ihan tarpeeksi annettu kannettavaksi.
No huomenna selviää taas jotakin, kun menee uudestaan kirurgin vastaanotolle.
Tosin.
Meillä pelkästään lääkäriin meno on ihan järjetön ponnistus - perheessä jossa joka toinen viikko on kuusi omaa lasta, äiti on yrittäjä (sairaslomien/vapaiden pitäminen ei onnistu tuosta vaan) ja isällä paniikkihäiriö...niin on kuulkaa ihan TOSI helppoa lähteä muutaman
kymmenen kilometrin päähän sairaalaan.
Jonne JP ei siis yksin pysty lähtemään. Kela-taksit ei paljon auta.
Pelkkä magneettikuvienkin otto on vaikeampaan kuin "normaalilla ihmisellä"; JP:n tapauksessa kun kuvat pitää ottaa nukutuksessa, koska ei pysty olemaan täysin paikoillaan Touretten takia.

Tämän lisäksi meidän omilla lapsilla on ollut vuoden verran vähän väliä ties mitä iho-ongelmaa; märkärupea, molluskoita, TULEHTUNEITA molluskoita, syyliä, atooppista ihottumaa, TIES MITÄ. Meiltä löytyy kaikki mahdolliset apteekin rasvat!
Että jos joskus tarvitset tosi nopeasti jotain, vaikka yöaikaan, niin tervetuloa hei mun apteekkikaapille! :D
Tähän päälle toki sitten kaikki "normaali" sairastaminen.

Mä yritän koko ajan ajatella, että Luojan Kiitos kenelläkään ei ole syöpää... 
...mutta voisi tämä silti jo välillä helpottaa.
Edes vähän.
Miltähän tuntuisi jos olisi tylsää? :D
Tai ei olis mitään tekemistä? (sanottuna sellaisella marisevalla lapsen äänellä.. ;))


Kaiken tämän homman päälle kauppatouhut, ruoanlaitto puolikkaalle armeijalle, apteekkikäynnit, lasten harrastukset, vanhempainillat, luokkaretkirahojen kerääminen myymällä-ties-mitä kertaa viisi, pyykkihuolto, laskujen maksut, siivoukset, hammaslääkärit (kolmella-viidellä kuudesta oiotaan hampaita, en edes muista tarkkaa päälukua), kakkujen leipominen sivubisneksenä, wilma-viestit yms yms yms, muista muista muista.
Nämä kaikki on tällä hetkellä mun harteilla, mutta ei ole vaihtoehtoja.
Tosin tästä kaikesta JP kantaa ihan hirveän huonoa omaatuntoa, mutta kun ei se vaan nyt pysty.
Kyllä mä aina välillä olisin valmis muuttamaan jonnekin Lapin tunturin onkaloon ja olla siellä ihan hiljaa, niin ettei kukaan löydä. Enkä tulis ikinä takaisin.



Mutta ei, luovuttaminen ei silti ole vaihtoehto.
Ei koskaan.
Itseppähän olen paikkani valinnut.
Ja onneksi se on minulle suotu.


---


Kesällä oma jaksaminen sitten kumminkin löi ekaa kertaa rajoitinta vasten.
Ja hulluinta oli se, että se tapahtui, kun meillä oli kokonainen viikko lapsivapaata ja olimme kesämökillä.
Kahdestaan.
Siis tilanteessa, jossa ei ole mitään ahdistavaa.
Mutta ehkä mä juuri siksi uskalsin brakata.
Kun aamupuuro kiehui mikrossa yli, tipuin polvilleni keittiön lattialle ja aloin itkemään. Vapisin ja tärisin.
Ei ehkä ihan normaalia. Kesälomalla.


"Kuka on sun elämäsi tärkein ihminen?"

Näin kysyi sitten kesällä myöhemmin meidän lääkäri, kun olin juuri yrittänyt selittää hänelle, MIKSI mun kortisoli-arvo (stressi-hormoni) oli yli viitteiden.
Keksin ja kerroin hänelle monia syitä.
Eikä ne oikeastaan olleet edes mitään keksittyjä syitä, ne nyt vaan ovat meidän elämää.
Tällä hetkellä. Tuota kaikkea yllä mainittua.


Ja sit mä vastasin lääkärin kysymykseen ja aloin taas itkemään.

Koska samantien kun mun suustani pääsi sanat "Tietenkin JP ja lapset", mä ymmärsin mitä lääkäri tarkoitti.

Se tarkoitti mua.
Mun olisi pitänyt vastata, että minä, MINÄ olen mun elämäni tärkein ihminen.
Mutta mä reputin.

Koska mä olin kysynyt itseltäni että kuinka sä voit?
Muistathan ulkoilla? Syödä hyvin? Nukkua? Juoda vettä?
Sä olet jo melkein neljäkymmentä. Sun pitää pitää itsestäsi huolta.
JP kyllä muistuttaa mua siitä joka päivä ja huolehtii, mutta kun se vaan aina jää...

Ja koska lääkäri mainitsi stressi-sanan yhteydessä sanat sydänkohtaus ja mahahaava, mä havahduin.
Silloin tajusin, että mun on pakko pitää vähän huolta itsestänikin.
Jos mä hajoan, hajoaa ihan kaikki muukin.
Eikä tässä ole kyse mistään itsesäälistä tai itsensä jalustalle nostamisesta. Se nyt vaan on tällä hetkellä meillä näin.
Toisen on ihan pakko jaksaa.


Koska sä olet kysynyt näin itseltäsi? Kuinka sinä jaksat? Mitä olet tehnyt sen eteen? Sen että jaksat?



Mutta onhan se toisaalta vähän niinkin, että onko olemassa edes muita vaihtoehtoja kuin jaksaa?
Ei noita lapsia myydäkkään voi? :D
JP:n ongelmia en pysty poistamaan, ainakaan pelkästään sormia napsauttamalla, vaikka kuinka haluaisin. Voin vaan olla tukena ymmärtämässä.
Töitä on ihan pakko tehdä. Mä olen aina ollut yrittäjä. En mä osaa muuta? Mä haluan päättää itse. Kaiken.
Sitä paitsi mä tykkään siitä, että mun työkaverit ovat metrin mittaisia. :D <3

Ja kun joku korkeampi voima nyt vaan on päättänyt, että me kaksi rakastetaan toisiamme hullun lailla, ilmankaan ei voi elää, niin tässä nyt sit vaan mennään eteenpäin.
Kaikesta huolimatta, mä rakastan mun elämääni.
Onneksi meillä ON RAKKAUTTA.
Ja Thank God meillä on joka toinen viikonloppu vapaata! :D
On päiviä (tai oikeastaan iltoja), jos mä en vaan millään jaksa, niin silloin JP ottaa ohjat ja antaa mun vaan olla.
Kyllä se jaksaa silloin kun on ihan pakko. Onneksi.





Tänään sanoin mun ystävälle, että onneksi on olemassa syy, rakkauden lisäksi, mikä pitää mut liikkeellä ja pystyssä, ja se on järjetön ylpeys. 
(Joo-o, taitaa olla yksi kuolemansynneistä ja ylpeys käy lankeemuksen edellä ja blaablaablaa. ;) Mutta silti.)
Mä olen päättänyt jaksaa. Mä selviän tästä, ME selvitään tästä.
MÄ EN LUOVUTA.
PISTE.
Mun edesmennyt vaari sanoi aina että "Vaikka joku heittäisi sut seinään, niin sinähän jäät siihen vaikka kynsilläsi roikkumaan!".
Tuota neuvoa noudattamalla sitä sit pusketaan eteenpäin. Joka päivä.


Ja tuon saman neuvon haluan sanoa myös sinulle. 
Kyllä sinäkin jaksat.
Teroita kyntesi niin pysyt paremmin siinä seinässä kiinni! ;)
Ja jos et jaksa, niin ei sekään haittaa.
Ihminen ei ole kone.
Pyydä apua.
Vedä henkeä, nuku, PUHU, mitä vaan.
On ihan okei sanoa joskus, että mä en jaksa. Mä en pysty enkä mä kykene.



Edelleen mä vastaisin lääkärin kysymykseen, että "JP ja lapset", mutta nyt voisin kai lisätä sinne perään, että "okei,okei, myös minä olen elämäni tärkein ihminen."




En mä tiiä.
Ehkäpä tämä kaikki on mun elämäni tarkoitus.
En ole varma, mutta niin mä kyllä vähän luulen. :)

Pitäkää itsestänne huolta.





Kommentit

  1. Todella hyvä ja tärkeä teksti, joka antoi ajattelemisen aihetta. :) Huikea tsemppi päällä teillä molemmilla, tolla asenteella pötkii ja pitkälle! Jään seurailemaan teidän kuulumisia. Terkuin, psykologian opiskelija. :)

    VastaaPoista
  2. Ensin pakko sanoa että tää blogi on aivan huippu ❤

    Mutta sitten..en voinut mitenkään olla itkemättä ku luin tätä tekstiä. Pystyin niin samaistumaan vaikka mulla ihan erilainen tilanne onkin. Meillä sairastaa mun äiti, löytyy erilaisia reumoja, kasvaimia, HAE..ja vaikka mitä. Vaikka en kotona asukkaan, niin kyllä se tuska ja kivut vaikuttaa myös mun elämään. Tyhmä ja jääräpäinen ku oon, niin päätin opiskella tän kaiken ohella sairaanhoitajaksi, ja tehä kahta työtä sen rinnalla..ja ehkä tuota parisuhdettakin pitäisi vielä hoitaa. Mutta periksi ei anneta!!

    Tosi paljon tsemppiä teille!

    VastaaPoista
  3. Heips!
    Löysin facebookin kautta tänne blogiinne (se perinteinen meisinki, kaveri oli tykännyt videostanne, minä utelias katoin että what, mikä ihmeen VHMRS, "eiks toi oo vähän mautonta", huuteli sisäinen 36vuotias kukkahattutätini... Mutta sitten aloin "vaklailla" facebookia, ja klikkasin blogin puolelle - ja tadaa, löysin jotain).

    Tää blogi on jotain pysäyttävää, hymyillyttävää, rakastavaa, avointa, kertovaa, ymmärrystä antavaa. Minulle tourette on käytännössä vieras, terminä tuttu, mutta käytännössä en ole mielestäni tavannut ketään, kellä olisi tourette.

    Joten hei kiitos, kun jaksatte kertoa, ja KIITOS Pirtsu, kun kirjotat niin värikkäästi, kuvaavasti, avoimesti ja hymyillyttävästi - tekstiäsi on miellyttävä lukea, ja sinäkin annat ehdottomasti tarinallenne sielun.

    Jaksamista, edes niitä pieniä irtiottoja arjesta, kahvihetkiä omassa rauhassa, ja todella ansaittua ylpeyttä arkenne pyörimisestä!

    Kiitos, tulen tänne toistekin, varmasti.

    VastaaPoista
  4. Oliko tuo märkäpaise hanurissa kenties Sinys kysta vai jokin muu? :D Mua heti kiinnosti, kun olen itse tuon kystan kanssa tarponut pari vuotta, nyt onneksi taaksejäänyttä aikaa, kun sen hyv kirurgi tyhjäsi ja puhdisti pohjia myöten. Mutta aivan järkyttävää oli tuo akuutti tulehduskipu silloin kun se oli pahimmillaan. Kaks viikkoa makasim mahallani ja napsin 8 Panacodia päivässä lähes tuloksetta... Tsemppiä..... yksinään tuokin riitti jo mulle + sitten nuo kaikki muut jutut mitä teillä on ://

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Vitun spermanen läski ämmä mä nain sua perseeseen!

Järkytys! Eikö olekin kamalaa? Joku oikeasti kirjoittaa näin netissä, julkisesti, omalla nimellään?
Tekeekö mieli ilmoittaa jonnekin sopimattomasta sisällöstä?

Ennen sitä, lue eteenpäin.

Kysehän on siis Touretten syndroomasta johon liittyy coprolaliaa (pakonomainen tarve sanoa/toistaa rumia sanoja). Kaikilla sitä ei ilmene, mutta JP:llä se on vahvasti mukana.


Pyydän sinua kuvittelemaan...

Kuvittele, että voisit sanoa tuon otsikon lauseen koska vaan, missä vaan ja kelle vaan.
Lapsesi opettajalle? Kassaneidille? Anopille?
Kuvittele, että et voisi mitenkään estää sitä? Se vaan tulisi suustasi ulos.
Miltä se tuntuisi? Tekisikö mieli vajota maan sisään?

Tekisi.

Kuvittele oikein tarkkaan:
"Vitun spermanen läski ämmä mä nain sua perseeseen."
Puistattaako?

Kuvittele, että sanoisit, huutaisit, vittua monta kymmentä kertaa päivässä. Missä vaan.
Tai kusipäätä, homoa, runkkaria? Kaikkea putkeen minuutin ajan.
Lujaa.
Niin että henki meinaisi loppua.
Kuvittele, että MITÄÄN NÄISTÄ ET TARKOI…

Moi!

En edes yritä alkaa selittämään, miksi nyt on jo huhtikuu ja edellinen postaus on tehty syyskuussa...
Vaikka no, syitä olisi sata ja yksi.
Mutta en silti jaksa selittää. ;)
Menen siis suoraan asiaan ja kerron mitä meille kuuluu.

Talvi oli hankala, erityisesti JP:llä. Lääkekokeilut ahdistukseen ja paniikkihäiriöön veivät miehen niin huonoon kuntoon, että näin jälkeenpäin voi miettiä, olisiko lyhyt sairaalajakso ollut sittenkin ihan hyvä vaihtoehto.
Mutta jotenkin ihmeessä niistä lääkkeiden alkuoireista selvittiin ja nyt ne hyvät vaikutukset, joita haettiin, alkavat näkyä.
Se huono puoli niissä on, että touretten oireet ovat pahentuneet merkittävästi.
Mutta touretten kanssa on kuulemma helpompi elää, kuin jatkuvan ahdistuksen.
Myös JP:n kaularankaa operoitiin muutama viikko sitten, kolmannen kerran vuoden sisään. Jospa sekin ruljanssi alkaisi pikkuhiljaa olla ohi ja kuntoutuminen saisi kunnolla alkaa.

Mutta niin, jonkun verran ollaan siis käyty ihmistenkin ilmoilla. Ulkona syömässä, ka…

Kun salainen toivomus todeksi muuttui

Reilu pari vuotta sitten, ystävän viiskymppisillä, tapahtui kummia.
Jotain, mikä ehkä osaltaan johti siihen missä olemme nyt.

Olin vessassa puuteroimassa nenääni ja JP jäi yksin juhlasaliin, kymmenien vieraiden ihmisten kanssa. Yritin kiirehtiä pian takaisin, koska tiesin häntä ahdistavan uppo-outojen ihmisten seura.
Ihme, että suostui lähtemään koko juhliin, niin paljon TS häntä ahdisti ja hävetti tuolloinkin.

Siitä ei edes puhuttu.



Matkalla takaisin saliin kuulin naurunremakkaa ja kun pääsin ovelle, näkymä oli tämä:
JP oli koko porukan edessä, kaikkien katseet kääntyneinä häntä kohti. Fläppitaulun ja tussin kanssa hän piti jotain kummallista omaa stand up-showta?!
Tosta noin vaan, kylmiltään, valmistautumatta.
Aiheena hyvä ystävänsä synttärisankari.
Ihmiset nauroivat mahat kippurassa.
WTF? :D
Noh, istuin alas kuuntelemaan ja pakko myöntää, JP oli ihan hiton hyvä!
Silloin heräsi ensi kertaa ajatus siitä, että voisikohan olla mahdollista, että jonain päivänä, hän voisi pitää luen…